Täytyy myöntää, että tuntuu kyllä äärimmäisen tyhmältä aloittaa aina kirjoittamaan uutta blogitekstiä, kun edellisestä on (jokavitunkerta) vähintään puoli vuotta. Tuntuis varmaan luonnolliselta kertoa mitä kaikkea tässä välissä on tapahtunut, mutta mä en rehellisesti sanottuna ole edes ihan varma.
Sen sijaan mä ajattelin, että voisin aloittaa ihan sellaisella kevyellä pohdinnalla nöyrtymisestä.
(Nää elämän pohtimisethan mut saa ylipäänsä ikinä kirjoitustuulelle. Etenkin silloin, kun huomaan että mun kanssaeläjiäni ei välttämättä kiinnosta.)
Kaikilla on varmaan ollut elämänsä varrella se tilanne, kun 'joutuisi' pyytämään anteeksi, vaikkei itse koe olevansa siihen alkuunkaan velvollinen. Joskus kuitenkin se ylpeys kannattaa niellä, jos tilanne saadaan sillä ratkeamaan. Kun ei toisten käytökseen voi vaikuttaa, eikä siitä ylpeydestä kiinni pitäminen ole sen arvoista, että sulla itselläsikin on stressaantunut olotila sen takia, että taustalla on jotain selvittämätöntä. Harvoin paha mieli tulee siksi, että tekee hyvän teon ilman syytä.
Ei mulla sen enempää lisättävää. Enkä ees viitsi yrittää sanoa, että tästä eteenpäin kyllä takuulla kirjoitan enemmän. Takuulla. Oon kyllä silleen aikalailla zeniläisessä mielentilassa suurimman osan aikaa, joten ehkä noita pohdintoja tänne satelee. Omasta elämästä tai muiden.
Pus!
Ps. Tilasin kissoille (kyllä, meillä on toinenkin. Kerron niistä myöhemmin.) zooplussasta juoma-automaatin nimellä 'Lady M Ovenbee Tuplu'.
Funny af.
