sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kuntokevät

Aloitettiin Jossu-Jiin kanssa kuntokevät, ruokavalioihin sen enempää katsomatta. Syödään molemmat siis perus kotiruokaa, sekä joskus herkutellaan. Jos joku haluaa lähteä tähän sata varmasti kuntoa kohottavaan treeniin mukaan, niin laitan tänne ylös miten tämä etenee.

Toukokuun viimeiseen päivään asti meidän suoritukset suurenee. Idea lähti näistä 30 päivän superkunto kuukausista, mutta kun meidän usko noihin nopeisiin toistojen korotuksiin on vähän heikko, sillä nehän käy niveliin enemmänkin kuin lihaksiin.
Näinpä me pidennettiin niin, että tehdään sitä yhtä päivää aina viikko - ja kuuden ensimmäisen viikon aikana lisätään uusi 30 päivän treenihaaste (joka maanantai) kehiin. Eli ensimmäistä (cardio) treeniä me ollaan tehty nyt keskiviikosta asti ja koska se oli sen verran lällärislei, niin nostettiin perjantaina tokaan päivään ja huomenna kolmanteen, jolloin mukaan lähtee ab vatsatreenin ensimmäinen päivä.





Eli ensi viikko cardion kolmatta päivää ja vatsojen ensimmäistä päivää. Sitä seuraavalle viikolle uusi haaste, sekä jo olevissa haasteissa päivillä eteenpäin. Toukokuun viimeiselle viikolle ehtii kertyä jo pelkästään thightin 29 päivä, sekä muissakin mennään jo aika kovissa suorituksissa. 
Kun viikon teet samaa liikettä, niin lihakset, SEKÄ MIELI ehtii tottua tähän uuteen elämäntapa meininkiin.

Kahden viikon välein meillä on mittaus, mutta tänään otin varaslähdön ja huomasin, että pelkästään keskiviikosta asti (Vaatteet päällä, keskellä päivää mitattu) tehdyt treenit olivat vaikuttaneet meikäläisen vyötärön ympärykseen jo neljällä sentillä. Mulla sitä ylimääräistä tosin onkin edelleen laiskuuteni sekä ruokahaluni takia raskaudesta jäänyt se 12 kiloa. 

Jos joku haluaa mukaan, niin meillä on valmiit kuusi 30 päivän treeniä, joista vedän uuden tähän blogiin joka sunnuntai, sekä muistutan missä päivässä ollaan menossa. 

Ps. Toi mountain climb-liike on täysi painajainen. Tehkää se ensin. 


muok! olin laittanut väärän 30 päivän treenin.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Kissa nimeltä Kissa.

Selailin näitä mun tunnisteita ja huomasin, etten oo kirjottanut blogikirjotusta meidän Kissasta ollenkaan! Siis sellaista pikkutarinaa, mikä kertoo vaan tosta äärimmäisen itsetietoisesta otuksesta. Ja vaikka tää saattaakin kuulostaa hassulta, niin tarina on tosi. Jokaista yksityiskohtaa myöten.

Ensinnäkin, kun mä aamulla herään niin Kissa on makkarin ovella vastassa. Se seuraa mua keittiöön - ja se seuraa mua Emilin huoneeseen. Lopulta se tulee mukaan myös herättämään Emiliä. Se vahtii että vaihdan sille varmasti vedet ja jos siltä jotain puuttuu, niin se maukuu tyhmää ihmistä mun kannoilla sotkeutuen mun jalkoihin niin kauan, että tajuan mistä on kyse. Kun me lähdetään viemään Veeniä eskariin, Kissa menee ikkunalaudalle sanomaan meille moimoi - ja kun me tullaan eskarista- se on siinä edelleen. Kun se näkee meidät niin se juoksee ovelle ja on siellä kurnuttamassa (oikeasti kurnuttamassa, en osaa sitä ääntä paremmin kuvailla) meitä vastassa.

Kun siivoan niin Kissa seuraa kaikkia narunmuotosia esineitä. Myös moppia, joka ei omasta mielestäni juurikaan narua muistuta, sekä myös mun villasukkat maistuu. Se tulee mun mukaan laittamaan Emiliä nukkumaan - ja kun Emil herää niin se tulee hakemaan mut ja ohjaa mut Emilin huoneen luo. Kerran itkuhälytin ei toiminut, niin Kissa herätti mut keskellä yötä, että kuulisin Emilin huudon. Se on mun oma vahtikissa.

Jos se haluaa että sitä silitetään, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Se nimittäin änkee itsensä syliin käden alle ja hinkkaa itseään (välillä myös näykkii) mun kättä vasten, niin kauan että luovutan. Välillä se änkee mun koneen päälle ja kääntää sen näytön ylös alaisin, jota en varmaan koskaan tule ymmärtämään. Joskus yritän tuupata sitä rintakehästä pois mun ruokalautaselta, mutta se vaan vähän nojaa taaksepäin ja jatkaa mun lounassaaliin tutkimista. Jos sen päästää yöllä huoneeseen, niin se nukkuu perinteisen nylkyttämisrumbansa jälkeen mun vieressä. Nylkyttäminen tapahtuu siis mun peittooni. Ja sohvatyynyyn, aina päiväunien välissä. Myös välillä vilttiin, sekä pehmoleluun. Ja Kissahan on leikattu. Ja ihan ajoissa.

Koiria se ei pelkää niin ollenkaan, itseasiassa koirat pelkää sitä. Välillä epäilen sen olevan koira, niin innoissaan se lähtee pihalla tervehtimään "lajitovereitaan". En ole ainut joka on todistanut koiran lähteneen karkuun, kun Kissa niin päättäväisesti menee kohti. Yläkerran tappajakoiriakaan se ei älyä pelätä. Menisi varmaan niitäkin moikkaamaan - koira kun on - jos päästäisin. Ne vaan söisi meidän koiran nimeltä Kissa. Joka on siis kissa. Kai.

Meijän Kissa saa myös lahjoja, se on saanut herkkuja, kortin ja taulun.

Mutta ei sille silti mikään vedä vertoja, vaikka se kaikessa ihanuudessaan onkin ärsyttävä. Mä kun oon enemmän koiraihminen, mutta sellainenhan meillä melkein onkin.

Koira kissan vaatteissa sanoo nyt kaikille hyvää yötä!



Äitiyden tähtihetket

Kun lapsi on pantannut kolme päivää kakkaansa ja saa vihdoin tyhjennettyä sen kerralla ei kiinteänä, ei vaipassa, ei kylpyhuoneessa, vaan todennäköisesti jonkunnäköiselle kankaalle - tai syöttötuoliin. Mayday, mayday!

Pieni pirpana on viimein oppinut nousemaan seisomaan(hurraa!) ja vetää alas finnmarin lasisen kynttilä astian, joka hajoaa lattialle ja kivet leviävät pitkin huonetta. Lapsi nauraa, sinä hermopanikoit. Miksi, miksi et siirtänyt sitä kattotasolle. 

On hellyyttävää katsoa kuinka lapsi tutkii kaappien aukenemismekanismia, kunnes juokset kaapista kaappiin laittamaan tavaroita takaisin sitä mukaa kun toinen tyhjentää niitä. Tyhjentäminen on huomattavasti kivempaa - ja nopeampaa. Harkitset liittymistä seuraan.

Kun tuleva Picassosi käyttää sohvaa tai seinää piirrosalustanaan. Onpahan varmistettu, että taiteen jäljet jäävät tulevalle ihmiskunnalle.

Siivoat lelut pois lattialta, jotta voit imuroida huoneen sinne kuulumattomista syntymäisillään olevista pölypalloista ja imurin kanssa palatessasi toteat lelujen olevan taas lattialla. Ainoa vaihtoehto on lukita lapsi pinnasänkyyn - tai kylpyhuoneeseen.

Kun lapsi on kipeä ja annat erehdyksessä särkylääkettä yöllä itkuiselle rakkaallesi, jonka ajattelit nukkuvan paremmin vieressäsi. Lopputulos on unista äitiä hakkaava alle vuodenikäinen. Painajainen. Lasket minuutteja aamuun.

Tai kun lapsesi herää kello 22 ja päättää jo alkaneiden yöunien olleenkin vain päiväunet. Otat taas minuutti laskimen käyttöösi.

Se oppi kiipeemään, siit on kiva levittää vehnäjauhot lattialle.

Asennat autuudella lapsilukkoja, jotka se neropatti oppii kuitenkin avaamaan. 

Lapsi rakastaa sua niin paljon, että haluaa olla sylissä kun tiskaat, peset pyykkejä, laitat ruokaa, imuroit tai pyyhit pölyjä, mutta ei silloin kun sylisi on vapaana lattiatasolla.

Lapsi saa hermoromahduksen.

Kun lapsesi haluaa katsoa lempielokuvansa. Lempikohdat. Ja kelaat autuaasti elokuvan parhaat palat viiteenkymmeneen kertaan tiivistäen samalla elokuvan viiden minuutin mittaiseksi.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Hypokondria - sairauden pelko

Ajattelin tällä kertaa ottaa puheeksi hypokondrian, eli näin kansankielellä luulosairauden - mikä taas kuuluu kategoriaan kukaaneitajuu, mutta jos joku painiskelee samojen asioiden kanssa (tai on painiskellut) niin alan olemaan itse siinä pisteessä että jos tukea tarvii niin meitsi on täällä!

Joskus lapsena olin lähes varma, että mulla on aivokasvain, mutta se pelko taukosi, kun äitini sanoi että jos lasken pään alaspäin ja ei tunnu painetta niin ei ole. Kunnes mulle tuli poskiontelontulehdus. Siitähän se paniikki lähti taas päälle. Onneksi olin silloin vielä äidin hameen helman pauloissa ja rauhoituin, kunnes jostain selittämättömästä syystä aloin joskus 2011 puhtaan papan jälkeen pelkäämään kohdunkaulan syöpää. Pelko aika lailla paheni vuosien saatossa ja mulla oli kaikki mahdolliset oireet. Sen lisäksi ientulehdukset muuttuivat suusyöviksi, sekä polvessa vihlaiseva kipu oli levinnyttä syöpää.
Raskausajan lappusia täytellessäni pelkkä "raksita jos sinulla on syöpä" sai aikaan pahoinvoinnin sekä käsien hikoilun, sillä eihän sitä tutkittu oltu, mutta olinhan siitä ihan varma. Papaan en uskaltanut mennä, sillä en halunnut tietää paljonko sitä aikaa mulla onkaan jäljellä. Toisinaan iltaisin pohdin että kelle laitan lasten huoltajuudet, tai miten ne pärjää ilman mua. 3 vuotta vietin viimeiset synttärit, viimeiset joulut, viimeiset vaput yms. En koskaan puhunut asiasta oikeastaan kun Rouva Hakkaraiselle ja Jossu-J:lle, sillä suurin osa kavereiden vastauksista oli "no älä nyt oo hölmö ei sulla mitään ole" tai "no mee sinne lääkäriin jos epäilet jotain". Enhän mä voinut mennä ja kyllähän mulla oli!

Kunnes sitten puoli vuotta synnytyksen jälkeen oli pakollinen papa, jota sitäkin vetkutin parilla kuukaudella, kun pelkäsin että ne näkee jo paikan päällä että "on täällä syöpä nyt heti kiireellisenä lääkärille". Kahden viikon jälkeen papasta olin neuvolassa ja kun he olivat siellä tarkastamassa tuloksia valehtelin, että olen käynyt vasta viikko sitten, ettei ne tulokset näy vielä. En halunnut vielkään sitä kuolemantuomiota.

Nyt pari viikkoa sitten katsoin vasta tulokset, eli kokonaiset 5 kk papassa käynnin jälkeen ja siellä ei ollut MITÄÄN. EI MITÄÄN. En voinut uskoa sitä todeksi ja epäilin, että lääkärit olivat tehneet virheen. Sen jälkeen asia valkeni mulle. Oon pelännyt turhaan sitä syöpää, koska mulla ei sitä ole, sillä stressillä aiheuttaisin paljon todennäköisemmin itselleni sen. Senkin että pääsin siihen tilaan jossa uskoin ettei mulla sitä ole vaadittiin todella paljon päätyöskentelyä ja harkitsemista jopa neuvoon soittamista. Luin että Hypokondria saattaa aiheuttaa jopa niitä oireita mitä pelkää olevan, sillä se kuoleman pelon stressin määrä on niin suuri, ettei ihmekään että tulee kipeeksi vatsa, selkä polvet pää ja kaikki mahdollinen. Se aiheuttaa myös hiivasientä joka oli suurin oireen "syövästä".

Päätin, että seuraavaa kolmea vuotta en aio pelätä ja elää rajoitetusti, sillä miksi aloittaa mitään kun kuolee kuitenkin, vaan jos en pääse tästä itse eroon, niin otan yhteyttä jonnekkin ja selvitän mistä tämäkin hulluus johtuu.

Mutta niille kavereille ja läheisille tiedoksi, ketkä tuntee jonkun sairauksia pelkäävän. Kuunnelkaa, älkää vähätelkö, vakuuttakaa vaikka huumorin tajulla - mutta faktoja käyttäen, ettei hätää ole. Esimerkiksi tuokin syöpä vaatii kehittyäkseen sen verran pitkän ajan, ettei siihen vuodessa kuole ja hengissä selviämisprosentti on jotain ihan mieletöntä. Joillain se tauti saattaa nimittäin mennä niin pitkälle, ettei lääkäriin enään uskalla mennä, eikä siitä kellekkään puhua, sillä kyllähän sen itsekin tajuaa miten hullua on olla varma sairaudestaan ja silti olla menemättä lääkäriin. Pelko on vaan niin iso este ettei sitä voi sanoin kuvailla. Menkää vaikka niiden kavereiden mukaan sinne lääkäriin! Jos sekään ei auta niin kehottakaa hakemaan apua ja menkää vaikka sinne mukaan. Soittakaa itse jelppiin ja kysykää itse apua miten voisitte auttaa. Whatever, whenever uskokaa sitä kaveria siinä että se uskoo siihen sairauteen - sillä itse kirjoitin jopa helppiin ja vastaus oli niin omituinen että jätin vastaamatta kokonaan. "hyvä olla vähän luulosairas" sellaisen lauseen sisällä mitä en edes ymmärtänyt. "kerro mistä tämä johtuu" eikai mulla sitä olis jos tietäisin.

Ja ne ketkä asian kanssa painii, lähettäkää sähköpostia tai kirjottakaa kommenttiin omanne tai asianne, tää ei ookkaan mikään dramatisoijien läppä, vaan ihan oikee ongelma, mikä on hoidettavissa seKIN! Pus!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi on jo ovella.

Me vietettiin uusivuosi Rouva Hakkaraisen kanssa katsomassa kaupungin ilotulitusta, Salinkallion koululla tulittamassa, sekä salaisessa dieettipaikassa nimeltään McDonalds. Pojat kiljui riemusta kun ammuttiin meidän pikkusähikäisiä maata pitkin - kun itse hieman arvellen pompittiin aina puoli metriä taaemmaksi, kun ne pyörivät raketit päättivät liikahtaa sentinkin meihin päin. Raketin myyjät olisivat nähdessään nauraneet meidät pilalle, sillä nuo papaattien veroiset sähikäiset olivat puolet siitä vaarasta, mihin me kuvittelimme itsemme laittaneen.

Kaupungin ilotulitus oli MAGEE! Ja niinhän noi pojat taas kiljuivat riemusta. Hullu Hubert huusi kädet levällään hyvää uutta vuotta kaikille, sekä myös erityisesti joulupukille. Veeni ei tiennyt miten päin olisi ollut, sekä pieni Emil, joka pelkää kovia ääniä oli niin lamaantunut (pelosta tai väreistä), ettei saanut suustaan irti pihahdustakaan.

Seuraavana päivänä ilmoitin itseni takasiin facebookin maailmaan, sillä se kynnys minkä olin takaisin liittymisen suhteen rakentanut oli jo sen verran suuri, etten odottelemalla sen ainakaan nähnyt matalevan.  Siispä kohtaa vuosi 2016, vaikka Johanna Pee siitä ennustikin tulevan aikamoisen karmivan. Onneksi(mulle, ei hälle) hän ennusti itselleen vielä pahemman, joten voidaan toisiamme tukien laahustaa kohti suurtakin suurempia kohtalon suunnitelmia. Toivottavasti ihan kaikki ei mee prikulleen oikein, jotta noin on ees jotain itsekunnioituksen rippeitä jäljellä vuodesta 2016.

HYVÄÄ TÄTÄ VUOTTA!

Ps. Emil kävelee tukea vasten, etunojassa joten vauhti on kova. Sen lisäksi oottelen mun lapsilukkojani kiinasta - mitä nopeemmin ne tulee, sitä turvallisempaa - sillä Emil ei jätä rauhaan mun keittiön laatikoitani! Jos joku on keksinyt jonkun loistavamman idean kuin tuolibarrikadi, suut auki!