uhmavaihe

Uhmaikä. Täysin harhaanjohtava nimi. 1-vuotiaan uhma, 2-vuotiaan uhma, 3-vuotiaan uhma... 6-vuotiaan uhma. Kuulostaa turhan lohduttomalta sanoa, 'sillä on vaan uhmaikä, se menee ohi', kun tosiasia on se, että alle vuoden päästä alkaa uusi uhma. Sanoisin ennemminkin uhmakausi. Meillä on meneillään uhmakaudet. On Emilin murinauhmis ja Veenin keljukettuäidinhermoromahdus-uhmis.

Emilhän on luonteeltaan jo rauhallisempi ja kiltimpi, vierailla se laittelee ovia kiinni ja tuoleja paikoilleen (niinkuin täälläkin), pyyhkii omat mehunsa lattialta ja vie roskat roskiin. Sen uhma tulee selkeesti niin kutsuttuna pidätettynä raivona. Se haluaa tehdä, se koittaa tehdä - välillä se kans tekee - mutta kun sitä kehtaa komentaa niin sen silmät pullistuu ja se murahtaa. Joskus se lyö kämmenellä seinää, lattiaa, veikkaa tai mua. Etenkin silloin se lyö mua kun opetan sitä sanomaan 'äiti', ihan vaan näin offtopic.

Mutjoo, Veeni. Sen kettu-uhmis tulee esiin mahdollisimman ärsyttävällä tavalla. Se sylkee (eilen meinas pestolimat lentää mun vesilasiin), suihkuttelee salaa deodorantit tyhjäksi (sekä vierailla, että kotona), se pyörii tuolilla eikä usko, se heittää seinäkoristeet roskikseen ja uhmaa kotiintuloaikoja, se huutaa. ulvoo, raivoo ja haluaa, mutta muistaa sitten taas, että onkin pieni vielä, kun se kesken kaiken huonon omatuntonsa haluaa äidin viereen nukkumaan.

Mun tekis mieli taas mennä parvekkeelle huutamaan suoraa huutoa, kun on taas vedet puristettu järkeä käyttäen pesusienestä pöydänkautta lattialle. Suutun, huudan, rankutan ja koen itsekin huonoa omaatuntoa. Aloitan joka aamun niin, että tänään vaan ystävällisesti selitän esikoiselle miksi ei oo ok heitellä tuoleja, takkeja, tavaroita tai paiskoa ovia kun menee hermo tai miksi äitiä pitää totella, kun äiti käskee - ja sitten viimeistään kello 18 mielikuva revin hiuksia päästä ja jo kello 18.10 mietin oisko voinu taas ite vähän purra hammasta yhteen.

Mut ei se mitään, se on vaan uhmavaihe ja menee ohi. Joskus.

Pus!

Analysoinnit

Naiset tykkää analysoida, been there done that. Loppujen lopuksi kaikkia miehiä, sekä naisia kuunnellessani olen tullut vain yhteen lopputulokseen: analysoimalla ei mikään muutu.
Suurinosa miehistä on sen verran yksinkertaisia olentoja - toisinkuin me naiset  (good luck men) - että jos ne haluaa nähdä, ne kysyy. Jos niitä kiinnostaa, ne sen näyttää. "Mutta jos se ei uskalla näyttää sitä kun kuitenkin mulla on toi lapsi/oon menestyvä/vaikea ex/se pelkää/??" on täyttä bullshittiä. Jos se tykkää susta, se haluaa nähdä vaikka sulla ois lapsi, menestyminen on ihan paskan hailee ellei kyseessä ole joku sairaalloinen narsisti, joka haluaa vain täydellisen uhrin, silloin menestyvä itsenäinen nainen ei tule kysymykseenkään. Vaikea ex on ex. Ex. Se ei liity tähän päivään mitenkään. Ja jos pelottaa niin sitten pelottaa, se ei silti muuta sitä asiaa mihinkään, että jos tykkää niin tykkää.

Eli ladies, etenkin sinä joka jaksat analysoida ja saada sillä tyylillä mahtavan päänsäryn ja todennäköisesti vain tekosyyn ukon käytökselle, niin KYSY. Kysy, mitä se miettii, koska välttämättä se ei itse edes ajattele sitä asiaa sen enempää, eikä se tilanne kysymällä pahene. Sittenpähän ainakin tiedät. Piste ja kiitos.

Mustat sukat, fuckoff

Kun sitä on joskus joutunut olemaan mustasukkainen (aivan syystä imo) ja nielemään sen arvokkaasti ja vähemmän arvokkaasti, eikä sen jälkeen kovin montaa kertaa ole tarvinnut mustistella, niin sen esiintulemisen hillitseminen ja yleisesti koko tunteen käsittely on aika lailla..

Ei todellakaan hanskassa. Eli goood luck my man.

Sitten kun siihen yhtälöön lisätään vielä ex joka yrittää saada sun nykyistä kaikilla mahollisilla (itsekin käytetyillä) keinoilla käymään, niin lopputulos ei voi olla muutakuin kaaos - siinä osiossa aivoja joissa hillitseminen tapahtuu.

Viime lauantaina vedin itse suhteellisen suurikokoiset pultit, kun Toto päätti ettei mun oman exfuckbuddyni tarvitse laittaa mulle enää yhtäkään viestiä - ja siinä fuckoff-kännissä se oli jo peukalo enter-näppäimellä lähettämässä armeijatasoista komennusviestiä - kun sain puhelimen napattua persiini alle turvaan.
Tällä hetkellä tajuun ja ymmärrän ja tajuun taas, kun itse pyöritän venäläistä rulettia päässäni ja luonnostelen jo mielessäni en niinkään kaunista - viestiä tuon tällä hetkellä kärsivämmän osapuolen exälle.

En tietenkään lähetä sitä. Haloo.

No Manflu

Flunssa. Sinä saatana. 

Oon niitä ketkä makaa vuodelevossa heti kun lämpömittari ylittää 37 astetta. Sen tietää jo ilman mittaria kun se kuume alkaa nousta, että nyt se helvetti alkaa.
Aamulla kun elimistö ei ole vielä herännyt tähän päivään, niin täytyy siivota mitä ehtii ennenkuin sohva ja viltti kutsuu. Onneksi äitinä ei niitä lepohetkiä liikaa tule, etenkään kun myös Emilstöö on päättänyt antaa syysflunssalle vallan.

Hän haluaa pitää hammasharjaa olohuoneessa - don't know why - ja kun yritän salakavalasti hammasharjan häviämisen pelossa viedä sitä takaisin kylpyhuoneeseen, niin alkaa sanoinkuvaamattoman lohduton itku. Ei muuta kuin eteisessä käännös ympäri ja hammasharja takaisin tuohon räkäiseen kouraan.
I almost made it.

Joten olkoot tuo harja sitten vesimukin vieressä olkkarin pöydällä. En ymmärrä, mutta eipä mun tarvikkaan.

In case I don't see you later, good afternoon, good evening and good night. 

Mä meen antamaan sieluni valkosipulille.

ex-files

Kaikki odottaa kuin kuuta nousevaa aina sitä päivää, kun on aika avata ex-kansiot. Itse näin semisti visuaalisena ihmisenä en välttämättä haluaisi kuulla kenen kanssa on oltu ja tehty, kun ne jää mun takaraivoon kummittelemaan ikiajoiksi. Näissä asioissa se mitä ei tiedä ei satuta on enemmän kuin allekirjoitettu.

Nykyiset säädökset toki asia erikseen.

En ymmärrä mitä jengi ylipäätänsä tekee tiedolla existä, tai siitä onko petetty tai pettänyt, tai siitä kenen kanssa on säädetty. Se, että joudut tunnustamaan pettäneesi entistäsi aiheuttaa jo valmiin kolhun nykyiseen suhteeseen sillä väistämättäkin 'jos petti sitäkin miksei muakin' ajatus levähtää ilmoille jossain vaiheessa, tai se että tiedät nykyisesi säätäneen exänsä serkun kanssa jättää tahattomastikin pienen mustan sukan sukkalaatikon pohjalle. Sellasen nilkkamallisen.

Ne ihmiset on kuitenkin tarkoituksellisesti entisiä, entisessä elämässä eivätkä liity mitenkään nykyiseen suhteeseen, ellei ne sitten lähettele viestejä musiikkilinkeistä ja halusta vaihtaa kuulumisia, jonka takimmaisena ajatuksena on kuitenkin edelleen halu palata yhteen.

Siinä tapauksessa fuckoff bitch, kai siitä saa jo vähän irvistää? Tässä tapauksessa itse olen tyytyväinen, ettei näitä salailla, vaikka välillä varmaan tekisi mieli, kun oma reaktioni ei kuitenkaan kuulu kategoriaan 'sano terveisiä' ja kaunis pepsodent hymy päälle ilman sarkasmin häivääkään.

Ps. Eilen opittua, jos oma fuckbuddysi, joka on lirkutellut nykyisen suhteen aikana on tulossa kaverillesi kylään samaan aikaan kun olet siellä uuden ukkosi kanssa, niin älä käytä hyväksesi nykyisesi suurta känniä ja laita häntä lempeästi nukkumaan sopivasti ennen menneisyytesi saapumista vaikka hän onkin uhannut ilmaista mielipiteensä fb:n touhuista ihan niinku face-to-face kyseiselle not-so-much herrasmiehelle.

Tai älä ainakaan kerro tehneesi niin. Tämän kuittaa taas parisuhteista jotain oppinut, nimimerkillä "mother of god, what have I done".

SItoutumiskammo - facing it.

Näin vierottautuvana sitoutumiskammosena mä voin kertoa, että kun avainnippuun ilmestyy pari avainta lisää ja toinen avainnippu häipyy jonkun ylimääräsen ihmisen taskuun, niin ollaan jo 12 askeleen paremmalla puolella.

Aiemmin mä en ensinnäkään ees nähnyt ketään muutamaa kertaa enempää. Löin hanskat tiskiin ensimmäisen vastoinkäymisen tullen, enkä todellakaan ottanut mitään riskejä siihen, että joudun käsittelemään jotain vitun eroja enää ikinä. Sen lisäks mulla oli hirveän hyviä syitä aina mitkä kävi ahdistamaan. Oli liian kilttejä, liian pitkiä neniä, liian hiljanen, liian puhelias - kerran oli jopa väärän väriset kengännauhat.

Faktahan kuitenkin on varmaan se, että kun mä oon samalla mieskaavalla mennyt lähes koko deittailu-urani, niin eipä sieltä mitään helmiä sikalasta löydykkään.
Jos olit varma pelimies ketä ei saa sitoutumaan, narsisti paskan äitisuhteen takia, huumeidenkäyttäjä joka tarvitsi apua, sympaattinen mutta täydellisen ongelmainen, niin come here - meitsi kiintyy.
Jossain totaalivalaistumisen ja kyllästymisen rajamailla mä kahden samanaikaisen säädön - pelimiehen ja pettäjän - jälkeen päätin vaihtaa kokonaan merkkiä. Mä uskon vahvasti, että alitajuisesti oon tiennyt ettei noi toimi - joten fuckoff and leave me alone.

Sitten meille tulikin Toto, joka meinasi saada hermoromahduksia varmaan enemmän kuin mä, kun keihitin äärettömän ongelman sukkien laittamisesta kaappiin aina reppuun asti jolle en keksinyt sopivaa lattiapaikkaa. Määrätietoisesti askel kerrallaan se on kuitenkin survonut itsensä olkapäätaktiikalla mun vaatehuoneeseen, suihkuun (mikä on mun pyhättö, en edes tajua miten siellä voi kahdestaan muka peseytyä kun niitä suihkuja on syystäkin vaan 1), kenkähyllylle ja nyt avaimiin.

Luulin joskus vuos sitten, että tarvin ehdottomasti sellasen kuka menee ja touhuu, että saan omaa aikaa. Sellasen kenen kanssa on superjännittävää ja arki ei oo sitä tavallista arkea.
Sitten sen vastakohta olikin ihan perfect.

Tottakai mä tarvin edelleen välillä omaa aikaa, mutta musta on toisaalta siistiä kerätä aamulla kasa likasia t-paitoja pykkikoriin ja siirtää kymmenettä kertaa oven päällä kuivumassa olleet lakanat uudestaan kuivumaan, kun joku on ne nostanut pois eikä oo muistanut laittaa takaisin. Sitten on vielä sotkunen vaatekaappi, välillä väärille teille eksyvä shampoo, vinoon pyörityt lakanat ja käärmeiden häkit.

Mut aika siistii, tää elämä.

Snakes in the house

Mun käärmepelko on lähestulkoon selätetty, kun ilmeisesti (näin olen kuullut) parisuhteissa pitää jonkun verran joustaa - ja tässä tapauksessa se jousto tarkoittaa sitä, että meille on muuttanut kaksi käärmettä - Ritva ja Stuba. Ensimmäisenä suostuin jonkunlaiseen kosketukseen käärmeiden kanssa, kun halusin sisustaa niiden terraariot. Toto piti sylissä - mä siivosin. Parin paniikki-itkukohtauksen jälkeen ensikohtaus oli suoritettu ja eilen ensimmäistä kertaa pidin (vähän vielä karvat pystyssä ja varuillaan) Ritvaa sylissä. Stubaa en suostu vielä yrittämään. Kaikella rakkaudella Mr. S, mutta olet pelottavampi.

Tänään kuitenkin MÄIHANITE otin Ritvan pois terraariosta kahdeksi minuutiksi (riittävän pitkä aika, mut oon ylpee) ja aloin virittämään tiilien ja lämpömattojen yhdistelmää, ettei noi suuremman luokan madot palele.
Meillä kun joutuu joustaa muutkin kun mä, kun Kissalle on pakko pitää parvekkeen ovea auki välillä ja nyt käärmeiden takia se on pysynyt aika lailla kiinni.

Ainoastaan Veenivee ei vielä oo kiintynyt matopariskuntaan, mutta kun mä alan nyt lämpeämään, niin Emil - tuleva herpetologi - stöö on Kissan kanssa jo aivan inlööv. Meitsi tulee hyvänä kolmosena perässä.

En oo vielä ihan varma vahtiiko Kissa mielenkiinnosta, vai onko se sitä mieltä että taloon on tullut tunkeilija.

Herkkis herppis.

Stöö on niinku eläviskuvissa.

Ja näistki on tullu ihan vissiin kamuja.

There are no words.

Oon huomannu, että miehet - ainakaan nää mun miehet - ei kiinnitä mitään huomiota mihinkään muutoksiin. Kerran vaihdoin makkarissa järjestystä niin, että sänky oli aivan eri päin. Odotin kärsivällisesti jotain kommenttia Totolta, mutta kun sitä ei kuulunut niin kysyin mielipidettä muutokseen. 

'Ai mistä? Aa aijaa katoinki että näytti oudolta'

... Thanks man.

Toissapäivänä olin vaihtanut hiusväritykseni aivan päälaelleen (tosin vahingossa, don't ask) punaisesta lähestulkoon mustaan. Perinteisen plaapladiplaaplaan jälkeen lentää ilmoille korrekti kysymys:

'Miks sä näytät noin oudolta?'

OHMYGOD

Nii. Tosi vaikee sanoo. Onneks Toton reaktio kyky on välillä ihailtavaa, sillä siinä vaiheessa kun mun kulmakarvani alkoivat nousta hiusrajaan - ja silmät pikkuhiljaa pyöristyä suun kanssa, niin siltä tulee hyvin nopea korjauslause. 

Mä sentään oikeesti erotan iskuporakoneen porakoneesta - ja tiedän mikä on proppu, niin luulis että joku huomaa jos päässä muuttuu väri.

Muttaniin.

Mulla on ollu jonkun verran tekemisen puutetta, kun pitää kokoajan touhottaa jotain että ei vahingossakaan istuis haaveilemaan yhdestäkään tupakkatuotteesta, niin aloin tänään veivaamaan keittiön ja eteisen järjestystä oikein kunnolla uusiks. 

Mun rakas ekaluokkalainen tulee kotiin ja jättää kengät paikoilleen - tosin eripaikoilleen kuin ennen - eikä sano MITÄÄN. Ei MITÄÄN muuta, kuin että 'äiti mä astuin tossa ylämäessä koiranpaskaan, niin mun kengät pitää pestä'. 

OIKEESTI! Koiranpaskaan! 

Oon ihan varma, että Emil ottais kantaa näihin muutoksiin, jos se vaan osais puhua. Ihan varma. 

Note to self; älä anna 1-vuotiaan syödä omenaa karvalankamatolla. Etenkään kun se ei syö, vaan antaa sun laittaa rauhassa pyykkiä, kun sillä on itellä kiire repiä sitä omenaa hampaillaan ympäriinsä. Ja jos kellään on ollu tollanen matto, niin tietää että noi lankojen juuret on kun magneetti kun ne vetää puoleensa kaiken mahollisen ja ei koskaan - ikinä anna sen tulla sieltä pois.

Tää ei tarvi ees otsikkoa.

Kaikki cool.

Nyt on taas vähän jääny, joten tehdään pieni lähi-historia kertaus.

Veenivee aloitti koulun - jonka seurauksena se on ruvennut käyttämään sanoja "himas" ja "mulkku"(?) myöskin sen suureen viisauteen sisältyvä näsä on saanut ihan uudet mittasuhteet. Sil menee ihan ok, vaik läksyt se tekeeki mukamas heti koulun jälkeen koulun portailla. En pure enkä varsinkaan niele.

Emilillä sen sijaan on sen verran vauhti päällä, ettei sen jalat pysy menossa ollenkaan mukana. Sellanen lievä etukeno on tuttu asento, kun sillä on kikatukseltaan kiire paikasta toiseen. Sen lisäks se on keksiny, että äiti on kiva herättää aamulla heittämällä tavaroita otsaan (tästä taidosta ois ehkä hyötyä jossain pallopelissä). Tuota mainittua heittotaitoa se käyttää myös veljensä Veeniveen ärsyttämiseen. Sit se on kans tosi haka ihan vaan siinä, että kun se haluu jotain niin se itkasee pari kertaa kunnes saa sen. Äitiinsä tullu - mun rakas. Pus!

Sit mulla on pyöriny tääl nurkissa semmonen ukko, kuka on tällä hetkellä hakemassa jäätelöä(Ben&Jerry!!!!<3), joten mä päätin pitkästä aikaa avata tän blogitouhun.
Se on välillä vähän semmonen samanlainen kun mä(paitsi mä en oo enää sellanen, mul ei riitä aika siihen, tai sit se johtuu siitä et tajusin et kuvittelen kaiken ite vaan), että se kuvittelee että sillä on ties mitä tauteja. Viimeks sillä oli munasarjasyöpä, mikä on kyllä miehellä sitten tosi vakava sairaus. Sille jutulle mä kyllä vähän nauroin, vaikka välillä tekis mieli tunkea omat korvat täyteen popcornia. Mut en mä kuitenkaan tunge, ku mun tehtävä on googlata sille kaikki taudit mitä sil EI oo. Se sentään hakee mulle suklaata ja jätskii jos haluun.

Me lopetettiin sen kanssa yhdessä tupakointi - ja se on joutunu kuuntelee kolme päivää mun kiukuttelua. Sen mä vaan sanon, että siinä on maailman kärsivällisin miesihminen, vähänku räyhäis kasalle kiviä, mutta ne ei sentään sano sen jälkeen kun oon kiukutellu ja vittuillu niille niin pitkään että tulee itsellekkin itku - että mä oon ihana ja että ne rakastaa mua. Toi sanoo.
Se rakastaa mua ja hakee mulle jätskiä.

Kaikki on tosi jee.

Ps, meijän Kissa on instassa nimellä Blacat11, et sen 

toilailui voi kans joku käyä seuraa. 

On siel käärmeitäki.