a'hoy my mateys! we are havin' a partey here! Fair winds, landlubbers!

Meillä oli tänään synttäribailut ja sen verran verotti, että jatkossa en pidä enää kotisynttäreitä, ainakaan niin kauan kun Emil on pieni. Nykyajan lapsilla tuntui lisäksi olevan vaikeuksia keksiä TEKEMISTÄ. Mikä tuli mulle aivan järjettömän suurena yllätyksenä. Yhdellä oli jopa kiire kotiin pelaamaan, vaikka muut mylläsivät huonetta minkä ehtivät ja piiloutuivat kaappeihin leikin tiimellyksessä. Kyllä pelit on niin tärkeitä että yhdessä olo ja perus leikkiminen jää aivan toiselle sijalle.

Loppujen lopuksi tarjoilut olivat onnistuneet, vaikka aloitin hikistressaamisen jo puoli kymmeneltä, kun synttärit alkoivat vasta kahdelta. Tosin, en tehnyt juurikaan itse muuta kuin pitsan. Lähinnä sekoitin dippejä ja pilkoin - suurin kiitos tarjoiluista kuuluu tehomamma Jonde Veelle, joka väsäsi aivan upean näköisen ja makuisen aarrearkkukakun ja kesti vielä mun ja Emilin seurana täällä viimeisen vieraan lähtöön asti. Kiitos siitä, olisin muuten saattanut vain piiloutua sohvan alle ja viettää siellä koko loppupäivän. Lasten valtaama kaappi oli kuitenkin varattu.

Vähän harmittaa etten tajunnut ottaa kuvaa dipistä jossa sukelteli paprika mustekala, enkä lankusta joka väsättiin ovelle, jota pitkin lapset kävelivät meidän merirosvolaivaamme. Sen lisäksi meillä oli suuren suuri merirosvolippu, joka selittämättömästä syystä tipahti heti alkuunsa. Lapsillakin oli hienot asut ja itsekin vedin silmälappu otsalla lähes koko juhlien ajan.

Muuten ruokapöydästä on kuvat ja kakkuohjettakin varmasti saa kun pyytää - jos joku innostuu samanlaisesta. Kakkuhan oli siis valkosuklaa-lime.

Kaikki sotkut jätän huomiselle ja sen jälkeen aloitan niin rentouttavan talviloman kun jouluaattoa edeltävässä tiimellyksessä vaan voi. 

Hyvää yötä.

HAHAA!

Blogi oli väliaikaisesti suljettu, sillä ilmeisesti edellisessä kirjoituksessa oli joku sana tai jotkut sanat minkä takia blogger tarttui kirjoituksiin ja päätti sitten pistää blogin hyllylle. Edelleen on auki mikä se oli, mutta pääasia että täällä ollaan taas. Pienoisen paniikinhan tuo tilanne mulle aiheutti ja hätäisen mielenlaadun ja suurtakin suuremman mielikuvituksen takia olin jo omassa päässäni oikeuden edessä todistelemassa viattomuuttani. Nyt kyllä naurattaa. Anyway täällä ollaan ja toivottavasti pysytään.

Viikko - Done.

Ajattelin ensin, että kirjoitan päivä päivältä vieroittautumiseni tylsyys hetket. Kuinka makaan lattialla ja envaankeksitekemistä! Sitten loppuviikosta alan nousta koomasta elämään ja tajuan että enää pari päivää ilman arkea täyttävää ohjelmia.

Mutta kävikin niin erilailla, että voin kertoa ihan yleisesti fiiliksistä.
Jo ensimmäisenä päivänä tunsin helpotuksen sekaista outouden tunnetta, kun ei TARVINNUT avata puhelimesta muuta kuin radio. Sen lisäksi aamujen tuntimäärä pieneni ja kun normaalisti olen herännyt viiden ja puoli 6 aikaan, niin nyt heräsin poikien kanssa kuudelta ja kerettiin ihan hyvin tehdä kaikki aamujutut. En voi käsittää että olen tunnin hitaampi aamulla jos näprään puhelinta aamutoimien lomassa.

Aamupäivällä sen sijaan oli vähän probleemaa siinä vaiheessa kun Emil nukahti, mutta jotenkin senkin ajan sai siivotessa kulumaan ja kuten aamulla, elämä oli kovin kiireetöntä. Ne 3 tuntia mitä me kotona kerettiin olemaan ennenkuin lähdettiin hakemaan Veeniä eskarista tuntuivat paljon pidemmiltä, tai sitten ne ovat tuntuneet aiemmin lyhyemmiltä, joista voin syyttää vain ja ainoastaan ohjelmia ja sovelluksia.

Veenin kotiin tullessa se hauskuus alkoi. Me tyhjennettiin vaatehuone ja se oli kivaa! Se ei ollut pakottava tehtävä minkä haluaa nopeasti alta pois, vaan se oli yhteistä tekemistä ilman häiriötekijöitä ja ilman kiirettä. Järjestettiin myös Veenin lelulaatikot ja tehtiin sille maja. Vaihdettiin Emilin huoneen järjestystä ja ajeltiin leluautolla Emil kyydissä taloa ympäri. Pelattiin monopolia, mentiin Kissan kanssa ulos ja tehtiin ite mysliä.

Iltaisin menin sänkyyn samaan aikaan poikien kanssa ja kirjaa lukien nukahdin jo kahdeksan jälkeen. Normaalisti olisin ottanut "oman aikani" katsoen ohjelmia, jolloin nukkumaan meno myöhästyi tunnilla tai kahdella tähän viikkoon nähden.

Tein myös aika yllättävän huomion: Kun jossain vaiheessa päivää tulee vetämätön olo ja kellahtaa sohvalle, sekä mahdollisesti laittaisi sarjan tai elokuvan pyörimään ja lepuuttaisi itseään sen puoli tuntia tai jopa kaksikin, niin sen jälkeen on ihan yhtä väsynyt, ellei jopa väsyneempi. Tällä viikolla kellahdin, makasin mitään tekemättä 5-15 minuttia, jonka jälkeen totesin olevani valmis taas uusiin haasteisiin. Mikään ruutu ei väsyttänyt silmiäni ja se lepohetki oli oikeasti lepohetki. Myös lapset saivat jakamattoman huomion ja kaikilla oli viikko mikä tuntui melkeinpä lomalta.

Perjantaina oli herkkupäivä, jolloin lipsuimme illalla katsomaan ohjelmaa. Huomasin sen vaikutukset heti! Nukkumaanmeno viivästyi, Veeni oli seuraavana päivänä kiukkuinen. Lauantaina oli taas helpompi pistää jotain taustalle pyörimään, etenkin illalla, kun Veeni oli lähtenyt isälleen ja Emil mennyt nukkumaan. Kierre oli taas valmis.

Kaikenkaikkiaan aloin miettimään, että miten olin edes ehtinyt katsoa aiemmin ohjelmia, saati näprätä puhelinta. Nyt kun mietin, missä menee kultainen keskitie ohjelmissa ja puhelimen käytössä, niin sen hahmottaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tuntuu että jokainen hetki on pois kototöistä tai lapsilta.

Suosittelen kaikille nyt vielä enemmän viikkoa ilman ruutua. Ei väsytä, ei stressaa. On vain elämä.

Ps. HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ RAKAS VEENI! Joka täyttää tänään 6-vuotta ja vetelee aamupalaansa sängyssä.

Testissä ruuduton viikko

Havahduin huomaamaan, että elämää häiritsemässä on netflixin tv-sarjat, puhelin, sovellukset, tietokone yms. Vaikka en facebookissa enää olekaan, puhelimen pyramid solitaire saga on korvannut sen erittäin huomaamattomasti.
Epäilen, että ruuduton viikko vaikuttaa aika vahvasti siivoamiseen ja ulkoiluun, sillä rehellisesti sanoen tekemisen "puutteesta" seuraa turhautuminen. Ruudut on osana elämää aamupalalla, kun tsekataan netistä uutiset, pelataan ehkä vähän pyramid solitairea, bussia odotellessa, siivotessa pyörii taustalla sarjat sekä illalla taas sarjat. Haluan viettää enemmän aikaa lasten kanssa ja olla siinä touhussa 100% läsnä, siksi hautaamme viikoksi koko poppoon voimin tietokoneen, television, sekä puhelimen nettiselaimen, sarjat ja pelit. Puheluihin ja tekstareihin saa vastata ja radio saa olla päällä. The old good times here I come.
Koska kone ei saa aueta, kirjoitan johonkin muistiin mitä kaikkea sitä saikaan aikaan ja miten paljon se loppujen lopuksi kaikkeen vaikuttaa. En ole avannut esimerkiksi kirjoja moneen kuukauteen, joten saattaa olla että vanha kunnon kirjojen luku palaa taas mukaan elämään. Vähän jännittää ja jos joku haluaa tehdä saman henkisenä tukena, niin kädet ylös tänään, kun siitä olisin vielä tietoinen.

Nähdään viikon päästä, pus!

Pray for the mirror

Odottelin Veeniä neuvolasta ja kirjoitin mielipiteeni _koko maailman_ tilanteesta.
Kuva on lainattu netistä, tosin mustavalkoistettu.

Ranskan tapaus on surullinen, joskin ei ainut laatuaan. Kautta aikojen ihmiset ovat sotineet keskenään ja näyttäisi siltä ettei se ole myöskään päättymässä mihinkään. Sodat ratkaistaan sotimalla, tapot kostetaan tappamalla. Se kumpi ensin tuhoutuu häviää, se kuka eniten tuhoaa voittaa. 

Silti kaksinaismoralismista jauhaminen ja kisailu siitä kuka välittää eniten on hyödytöntä.  Jengi itkee kun niinkin lähellä kuin Ranskassa tapahtuu pahoja asioita, mutta eivät kuitenkaan auta ihmisiä jotka ovat paljon lähempänä, omassa elämässä. Hoitakaa omat asianne ja auttakaa naapureita, vanhempia, sisaruksia ja ystäviä ilman vastapalveluksia, ilman puhdasta itsekkyyttä. Auttakaa lähimmäisiä elämään hyvä elämä kaiken tämän nykyajan kiireen ja kaaoksen keskellä. 

Love for love. 

Rakkaat naapurit

Emil on muutaman päivän nukkunut vain puolen tunnin päikkäreitä ja on ollut väsynyt, kiukkuinen ja kertakaikkiaan mahdoton. Tänään jouduin laittamaan tuon jatkuvasti unihiekkaisen 6 iltaunille, joilta hän on herännyt jo 2 kertaa. Makuuhuoneessa köllötellessäni selvisi syy. YLÄKERTA! Sinne muutti 31. päivä uudet afrikkalaiset naapurit. En ole rasisti - mainitsen siksi että voin painottaa tätä kulttuuriin kuuluvaa elämöintiä. Siellä huutaa mies, nainen, lapset, lisää miehiä, pari naista lisää ja varmaan joku serkkupoikakin. Meidän lattiat ei ole mitkään hiljaisimmat ja se ilo kertautuu kun kyse on yläkerran lattioista. Sen lisäksi kuulostaa, että juoksemisen lisäksi sohvapaini on suuressa osassa tätä perhe-elämää.

Tähän aikaan päivästä on erittäin turha mennä kehottamaan heitä elämään hieman hiljempaa, tai lisäämään mattoja. Itse harkitsin jo patjojen liimaamista kattoon. Milläköhän tyylillä sitä saisi vihjailtua, että josko voisivat laittaa tossut jalkaan ja mahdollisesti puhua kuiskien, ettei tarvitse odottaa äänien kähenemistä.

The real world against the media world

On tutkittu, että ihmiset masentuvat, jos fb päivityksiä ei peukutella. Oikea elämä väistyy some-elämän tieltä, kun muiden kodit näyttävät siistimmältä kuin oikeasti ovatkaan. Aamupalat ovat luksusta, oikeaan asentoon järjestellyt esineet eivät koskaan pölyty, tiskit katoavat itsestään ja sänkykin on aina pedattu. Puhumattakaan langanpaloista, karvoista tai hiekanjyvistä mitkä eivät kulkeudu ulkoa eteiseen eivätkä todellakaan tartu olohuoneen mattoon.
Some-maailmassa ihmiset ehtivät tehdä kotiruoan, käydä salilla, hoitaa lapset, kodin ja ansaita vielä rahaa. He leipovat, kokeilevat eri dieettejä, lapset komeilevat uusissa merkkivaatteissa, sohvatyynyt ovat aina järjestyksessä, eikä masennuksesta tai harmista ole tietoakaan. Koskaan. Ikinä.
Myönnän itse syyllistyväni siihen, että kotona ollessani siivoilen pakollisia tiskejä, ruoan murusia, leluja, pyykkejä, mutta tosiaan liikkeelle mut saa vain tieto siitä, että joku on tulossa kylään. Silloin siivotaan vessa, imuroidaan, pestään lattiat, järjestellään hylly, pyyhitään peilit ja laitetaan tavarat kondikseen. Sama koskee mahdollista some-kuvaus sessiota. Varsinkin ennen ruokakuvia murut lähtevät tieltä vaikka lattialle, kunhan eivät näy kuvassa. Ei meillä silloin ole lasten lelukirjaa sohvalla - vaan hyllyssä - tai vähintäänkin kuvan rajojen ulkopuolella.
Sen lisäksi oikeasti siistiin kotiin astuesssaan kuulee usein sanat "täällä on vähän sotkuista, kun en ehtinyt siivota", ihan vaan siltä varalta, että joku lapsen lelu kerkesikin kulkeutua sinne kuulumattomaan paikkaan. Nostan jälleen oman käteni pystyyn - teen sitä itse myös. Eikö ihmisillä ole tarpeeksi stressiä koulu.- ja työelämässä, lasten kasvatuksessa ja ulkonäössä. Pitääkö se stressi luoda omaan asuinympäristöönkin? Siihen ainoaan paikkaan missä saa olla rauhassa, kotiin.
Tämän tajutessani päätin itseäni, sekä muita varten palata maan pinnalle pois virtuaalitodellisuudesta ja kuvata kokonaisen päivän ilman valikoituja kohteita (niitä siistejä) kaikessa rehellisyydessään. Hiukset pystyssä, lakana rullautuneet sängystä, lapsen sotkuinen naama, olohuoneen pöytä vinossa, matot aalloilla ja poissa paikoiltaan, sekä kissan ruoat pitkin lattiaa. Puhumattakaan kaaoksesta keittiön pöydän alla. Koska se on elämää, sitä elämää mitä me eletään täällä nyt, ei sitä elämää mitä muut luulee että me eletään.

Tervetuloa meille!

Pahoittelen etukäteen kuvalaatua, sillä nappasin pikaotoksia kaikessa kiireesä ja vauhdissa, josta sainkin aikaiseksi melkein 300 kuvaa. Tilanteet kutenkin pitkälti toistavat itseään, joten valitsin kuvista vain kaikista selkeimmät.

Aamumme alkaa tällä naamalla.

Keitän kahvia ja lähden herättämään Emiliä

Kissan kanssa.

Kissa haluaa tulla mukaan vaihtamaan vaipat

ja herättämään Veenin hartaasti rakennetusta kaaoksestaan.

Veeni ei herää vielä ainakaan 15 minuuttiin, joten me - aamuvirkku ja pakkovirkku - raahaudutaan kahville ja aamupalalle.

Ruokapöytäämme on kerääntynyt kaaos, jota ei parhaimmassakaan tapauksessa voi sanoa hallituksi. Tätä ei kuitenkaan koskaan kukaan vieras näe, ellen ole 40 asteen kuumeessa ja oksennustaudissa.

Veenikin on viimein raahautunut aamupalalle, joten me siirrymme Emilin kanssa vaihtamaan puhtaat vaatteet, sekä haemme pyykkikorit.

Pyykit lajitellaan ja pesukone laitetaan päälle. Emil ajattelee, että kaikista hauskinta tässä vaiheessa olisi kaataa ämpäri joka on täynnä mäntysuopaliuosta. Hän (tai mä) tyytyy kuitenkin kaatamaan vain vaaterekin, sekä tuolin. Se onkin helpommin korjattavissa oleva tilanne.

Veeni on hoitanut oman osuutensa

ja Emil musiikkipuolen

joten ehdin rasvaamaan naamani ja juomaan kahvini loppuun.

Emilin kanssa me ollaan valmiita, mutta veikka ei, joten

mennään ulos odottamaan

kuka muukaan seurana kuin Kissa.

Sitten mentiin!

Tossu tippui yllättäen matkalle, mutta onneksi en tällä kertaa joutunut kävelemään kilometrejä takaisinpäin.

Veeni esikouluun ja me takaisin

Kissan (kyllä vaan) kanssa Emil jatkamaan unia ja sotkun kimppuun.

Pesukone on pessyt joten kuivat pinoon ja märät kuivumaan, 

Frendit päälle

ja tutkimaan sotkun laajuutta

Sitten kun ollaan saatu Kissan kanssa siivottua, herää Emil. 

..tuntia liian aikaisin.

Kiitos rakas.

Mun äiti sanoo, että jätän aina kaapin ovet auki. Oon selkeästi erimieltä.

Kärpäsongelmia?

Haettin Veeni ja saatiin Hakkaraiset kylään. Sen jälkeen koti ei ollut entisensä.

Ei siinä, huomenna uusiks.

Huomasin kuvia räpsiessäni, että automaattisesti aloin ensin järjestelemään ja siivoamaan, kunnes tajusin että ideana ei varmaan ollut ottaa kuvaa puhtaasta kodista. Meillä kuitenkin on siistiä usein (murusia on keittiön lattialla aina, sillä niitä tulee sinne selittämättömästä syystä vaikkei siellä oltaisi edes syöty) sillä aamupäivät ja illat menee siivotessa. Pelkään yllätysvieraita, sekä masennun sotkun keskellä. Laitoin tänne kuvat siististä kämpästä vain siksi, että ajatus siitä että jotkut näkevät vain sen sotkun saa mut raapimaan päätäni koko seuraavan viikon. Osa ihmisistä on neuroottisia siisteyden suhteen, mutta silti epäilen, ettei monellakaan ole jatkuvasti siistiä, vaan ulos koitetaan antaa sitä kuvaa mikä lähentelee täydellisyyttä. Niinpä mä haastan kaikki tätä lukevat ottamaan rehellisen #therealworld kuvan instagramiin tai facebookkiin tai googleplussaan tai vaikka sitten omaan jääkaapin oveen jos ei muuten, sillä elämisestä tulee sotkua ja siellä ne muistot elävät. 

En kehota elämään bakteerikasan keskellä, mutta jos itse ei jaksa tai ei vain kiinnosta, niin let it be. Ei se ole vaarallista.