Snakes in the house

Mun käärmepelko on lähestulkoon selätetty, kun ilmeisesti (näin olen kuullut) parisuhteissa pitää jonkun verran joustaa - ja tässä tapauksessa se jousto tarkoittaa sitä, että meille on muuttanut kaksi käärmettä - Ritva ja Stuba. Ensimmäisenä suostuin jonkunlaiseen kosketukseen käärmeiden kanssa, kun halusin sisustaa niiden terraariot. Toto piti sylissä - mä siivosin. Parin paniikki-itkukohtauksen jälkeen ensikohtaus oli suoritettu ja eilen ensimmäistä kertaa pidin (vähän vielä karvat pystyssä ja varuillaan) Ritvaa sylissä. Stubaa en suostu vielä yrittämään. Kaikella rakkaudella Mr. S, mutta olet pelottavampi.

Tänään kuitenkin MÄIHANITE otin Ritvan pois terraariosta kahdeksi minuutiksi (riittävän pitkä aika, mut oon ylpee) ja aloin virittämään tiilien ja lämpömattojen yhdistelmää, ettei noi suuremman luokan madot palele.
Meillä kun joutuu joustaa muutkin kun mä, kun Kissalle on pakko pitää parvekkeen ovea auki välillä ja nyt käärmeiden takia se on pysynyt aika lailla kiinni.

Ainoastaan Veenivee ei vielä oo kiintynyt matopariskuntaan, mutta kun mä alan nyt lämpeämään, niin Emil - tuleva herpetologi - stöö on Kissan kanssa jo aivan inlööv. Meitsi tulee hyvänä kolmosena perässä.

En oo vielä ihan varma vahtiiko Kissa mielenkiinnosta, vai onko se sitä mieltä että taloon on tullut tunkeilija.

Herkkis herppis.

Stöö on niinku eläviskuvissa.

Ja näistki on tullu ihan vissiin kamuja.

Kissa nimeltä Kissa.

Selailin näitä mun tunnisteita ja huomasin, etten oo kirjottanut blogikirjotusta meidän Kissasta ollenkaan! Siis sellaista pikkutarinaa, mikä kertoo vaan tosta äärimmäisen itsetietoisesta otuksesta. Ja vaikka tää saattaakin kuulostaa hassulta, niin tarina on tosi. Jokaista yksityiskohtaa myöten.

Ensinnäkin, kun mä aamulla herään niin Kissa on makkarin ovella vastassa. Se seuraa mua keittiöön - ja se seuraa mua Emilin huoneeseen. Lopulta se tulee mukaan myös herättämään Emiliä. Se vahtii että vaihdan sille varmasti vedet ja jos siltä jotain puuttuu, niin se maukuu tyhmää ihmistä mun kannoilla sotkeutuen mun jalkoihin niin kauan, että tajuan mistä on kyse. Kun me lähdetään viemään Veeniä eskariin, Kissa menee ikkunalaudalle sanomaan meille moimoi - ja kun me tullaan eskarista- se on siinä edelleen. Kun se näkee meidät niin se juoksee ovelle ja on siellä kurnuttamassa (oikeasti kurnuttamassa, en osaa sitä ääntä paremmin kuvailla) meitä vastassa.

Kun siivoan niin Kissa seuraa kaikkia narunmuotosia esineitä. Myös moppia, joka ei omasta mielestäni juurikaan narua muistuta, sekä myös mun villasukkat maistuu. Se tulee mun mukaan laittamaan Emiliä nukkumaan - ja kun Emil herää niin se tulee hakemaan mut ja ohjaa mut Emilin huoneen luo. Kerran itkuhälytin ei toiminut, niin Kissa herätti mut keskellä yötä, että kuulisin Emilin huudon. Se on mun oma vahtikissa.

Jos se haluaa että sitä silitetään, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Se nimittäin änkee itsensä syliin käden alle ja hinkkaa itseään (välillä myös näykkii) mun kättä vasten, niin kauan että luovutan. Välillä se änkee mun koneen päälle ja kääntää sen näytön ylös alaisin, jota en varmaan koskaan tule ymmärtämään. Joskus yritän tuupata sitä rintakehästä pois mun ruokalautaselta, mutta se vaan vähän nojaa taaksepäin ja jatkaa mun lounassaaliin tutkimista. Jos sen päästää yöllä huoneeseen, niin se nukkuu perinteisen nylkyttämisrumbansa jälkeen mun vieressä. Nylkyttäminen tapahtuu siis mun peittooni. Ja sohvatyynyyn, aina päiväunien välissä. Myös välillä vilttiin, sekä pehmoleluun. Ja Kissahan on leikattu. Ja ihan ajoissa.

Koiria se ei pelkää niin ollenkaan, itseasiassa koirat pelkää sitä. Välillä epäilen sen olevan koira, niin innoissaan se lähtee pihalla tervehtimään "lajitovereitaan". En ole ainut joka on todistanut koiran lähteneen karkuun, kun Kissa niin päättäväisesti menee kohti. Yläkerran tappajakoiriakaan se ei älyä pelätä. Menisi varmaan niitäkin moikkaamaan - koira kun on - jos päästäisin. Ne vaan söisi meidän koiran nimeltä Kissa. Joka on siis kissa. Kai.

Meijän Kissa saa myös lahjoja, se on saanut herkkuja, kortin ja taulun.

Mutta ei sille silti mikään vedä vertoja, vaikka se kaikessa ihanuudessaan onkin ärsyttävä. Mä kun oon enemmän koiraihminen, mutta sellainenhan meillä melkein onkin.

Koira kissan vaatteissa sanoo nyt kaikille hyvää yötä!

Viikko - Done.

Ajattelin ensin, että kirjoitan päivä päivältä vieroittautumiseni tylsyys hetket. Kuinka makaan lattialla ja envaankeksitekemistä! Sitten loppuviikosta alan nousta koomasta elämään ja tajuan että enää pari päivää ilman arkea täyttävää ohjelmia.

Mutta kävikin niin erilailla, että voin kertoa ihan yleisesti fiiliksistä.
Jo ensimmäisenä päivänä tunsin helpotuksen sekaista outouden tunnetta, kun ei TARVINNUT avata puhelimesta muuta kuin radio. Sen lisäksi aamujen tuntimäärä pieneni ja kun normaalisti olen herännyt viiden ja puoli 6 aikaan, niin nyt heräsin poikien kanssa kuudelta ja kerettiin ihan hyvin tehdä kaikki aamujutut. En voi käsittää että olen tunnin hitaampi aamulla jos näprään puhelinta aamutoimien lomassa.

Aamupäivällä sen sijaan oli vähän probleemaa siinä vaiheessa kun Emil nukahti, mutta jotenkin senkin ajan sai siivotessa kulumaan ja kuten aamulla, elämä oli kovin kiireetöntä. Ne 3 tuntia mitä me kotona kerettiin olemaan ennenkuin lähdettiin hakemaan Veeniä eskarista tuntuivat paljon pidemmiltä, tai sitten ne ovat tuntuneet aiemmin lyhyemmiltä, joista voin syyttää vain ja ainoastaan ohjelmia ja sovelluksia.

Veenin kotiin tullessa se hauskuus alkoi. Me tyhjennettiin vaatehuone ja se oli kivaa! Se ei ollut pakottava tehtävä minkä haluaa nopeasti alta pois, vaan se oli yhteistä tekemistä ilman häiriötekijöitä ja ilman kiirettä. Järjestettiin myös Veenin lelulaatikot ja tehtiin sille maja. Vaihdettiin Emilin huoneen järjestystä ja ajeltiin leluautolla Emil kyydissä taloa ympäri. Pelattiin monopolia, mentiin Kissan kanssa ulos ja tehtiin ite mysliä.

Iltaisin menin sänkyyn samaan aikaan poikien kanssa ja kirjaa lukien nukahdin jo kahdeksan jälkeen. Normaalisti olisin ottanut "oman aikani" katsoen ohjelmia, jolloin nukkumaan meno myöhästyi tunnilla tai kahdella tähän viikkoon nähden.

Tein myös aika yllättävän huomion: Kun jossain vaiheessa päivää tulee vetämätön olo ja kellahtaa sohvalle, sekä mahdollisesti laittaisi sarjan tai elokuvan pyörimään ja lepuuttaisi itseään sen puoli tuntia tai jopa kaksikin, niin sen jälkeen on ihan yhtä väsynyt, ellei jopa väsyneempi. Tällä viikolla kellahdin, makasin mitään tekemättä 5-15 minuttia, jonka jälkeen totesin olevani valmis taas uusiin haasteisiin. Mikään ruutu ei väsyttänyt silmiäni ja se lepohetki oli oikeasti lepohetki. Myös lapset saivat jakamattoman huomion ja kaikilla oli viikko mikä tuntui melkeinpä lomalta.

Perjantaina oli herkkupäivä, jolloin lipsuimme illalla katsomaan ohjelmaa. Huomasin sen vaikutukset heti! Nukkumaanmeno viivästyi, Veeni oli seuraavana päivänä kiukkuinen. Lauantaina oli taas helpompi pistää jotain taustalle pyörimään, etenkin illalla, kun Veeni oli lähtenyt isälleen ja Emil mennyt nukkumaan. Kierre oli taas valmis.

Kaikenkaikkiaan aloin miettimään, että miten olin edes ehtinyt katsoa aiemmin ohjelmia, saati näprätä puhelinta. Nyt kun mietin, missä menee kultainen keskitie ohjelmissa ja puhelimen käytössä, niin sen hahmottaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tuntuu että jokainen hetki on pois kototöistä tai lapsilta.

Suosittelen kaikille nyt vielä enemmän viikkoa ilman ruutua. Ei väsytä, ei stressaa. On vain elämä.

Ps. HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ RAKAS VEENI! Joka täyttää tänään 6-vuotta ja vetelee aamupalaansa sängyssä.

The real world against the media world

On tutkittu, että ihmiset masentuvat, jos fb päivityksiä ei peukutella. Oikea elämä väistyy some-elämän tieltä, kun muiden kodit näyttävät siistimmältä kuin oikeasti ovatkaan. Aamupalat ovat luksusta, oikeaan asentoon järjestellyt esineet eivät koskaan pölyty, tiskit katoavat itsestään ja sänkykin on aina pedattu. Puhumattakaan langanpaloista, karvoista tai hiekanjyvistä mitkä eivät kulkeudu ulkoa eteiseen eivätkä todellakaan tartu olohuoneen mattoon.
Some-maailmassa ihmiset ehtivät tehdä kotiruoan, käydä salilla, hoitaa lapset, kodin ja ansaita vielä rahaa. He leipovat, kokeilevat eri dieettejä, lapset komeilevat uusissa merkkivaatteissa, sohvatyynyt ovat aina järjestyksessä, eikä masennuksesta tai harmista ole tietoakaan. Koskaan. Ikinä.
Myönnän itse syyllistyväni siihen, että kotona ollessani siivoilen pakollisia tiskejä, ruoan murusia, leluja, pyykkejä, mutta tosiaan liikkeelle mut saa vain tieto siitä, että joku on tulossa kylään. Silloin siivotaan vessa, imuroidaan, pestään lattiat, järjestellään hylly, pyyhitään peilit ja laitetaan tavarat kondikseen. Sama koskee mahdollista some-kuvaus sessiota. Varsinkin ennen ruokakuvia murut lähtevät tieltä vaikka lattialle, kunhan eivät näy kuvassa. Ei meillä silloin ole lasten lelukirjaa sohvalla - vaan hyllyssä - tai vähintäänkin kuvan rajojen ulkopuolella.
Sen lisäksi oikeasti siistiin kotiin astuesssaan kuulee usein sanat "täällä on vähän sotkuista, kun en ehtinyt siivota", ihan vaan siltä varalta, että joku lapsen lelu kerkesikin kulkeutua sinne kuulumattomaan paikkaan. Nostan jälleen oman käteni pystyyn - teen sitä itse myös. Eikö ihmisillä ole tarpeeksi stressiä koulu.- ja työelämässä, lasten kasvatuksessa ja ulkonäössä. Pitääkö se stressi luoda omaan asuinympäristöönkin? Siihen ainoaan paikkaan missä saa olla rauhassa, kotiin.
Tämän tajutessani päätin itseäni, sekä muita varten palata maan pinnalle pois virtuaalitodellisuudesta ja kuvata kokonaisen päivän ilman valikoituja kohteita (niitä siistejä) kaikessa rehellisyydessään. Hiukset pystyssä, lakana rullautuneet sängystä, lapsen sotkuinen naama, olohuoneen pöytä vinossa, matot aalloilla ja poissa paikoiltaan, sekä kissan ruoat pitkin lattiaa. Puhumattakaan kaaoksesta keittiön pöydän alla. Koska se on elämää, sitä elämää mitä me eletään täällä nyt, ei sitä elämää mitä muut luulee että me eletään.

Tervetuloa meille!

Pahoittelen etukäteen kuvalaatua, sillä nappasin pikaotoksia kaikessa kiireesä ja vauhdissa, josta sainkin aikaiseksi melkein 300 kuvaa. Tilanteet kutenkin pitkälti toistavat itseään, joten valitsin kuvista vain kaikista selkeimmät.

Aamumme alkaa tällä naamalla.

Keitän kahvia ja lähden herättämään Emiliä

Kissan kanssa.

Kissa haluaa tulla mukaan vaihtamaan vaipat

ja herättämään Veenin hartaasti rakennetusta kaaoksestaan.

Veeni ei herää vielä ainakaan 15 minuuttiin, joten me - aamuvirkku ja pakkovirkku - raahaudutaan kahville ja aamupalalle.

Ruokapöytäämme on kerääntynyt kaaos, jota ei parhaimmassakaan tapauksessa voi sanoa hallituksi. Tätä ei kuitenkaan koskaan kukaan vieras näe, ellen ole 40 asteen kuumeessa ja oksennustaudissa.

Veenikin on viimein raahautunut aamupalalle, joten me siirrymme Emilin kanssa vaihtamaan puhtaat vaatteet, sekä haemme pyykkikorit.

Pyykit lajitellaan ja pesukone laitetaan päälle. Emil ajattelee, että kaikista hauskinta tässä vaiheessa olisi kaataa ämpäri joka on täynnä mäntysuopaliuosta. Hän (tai mä) tyytyy kuitenkin kaatamaan vain vaaterekin, sekä tuolin. Se onkin helpommin korjattavissa oleva tilanne.

Veeni on hoitanut oman osuutensa

ja Emil musiikkipuolen

joten ehdin rasvaamaan naamani ja juomaan kahvini loppuun.

Emilin kanssa me ollaan valmiita, mutta veikka ei, joten

mennään ulos odottamaan

kuka muukaan seurana kuin Kissa.

Sitten mentiin!

Tossu tippui yllättäen matkalle, mutta onneksi en tällä kertaa joutunut kävelemään kilometrejä takaisinpäin.

Veeni esikouluun ja me takaisin

Kissan (kyllä vaan) kanssa Emil jatkamaan unia ja sotkun kimppuun.

Pesukone on pessyt joten kuivat pinoon ja märät kuivumaan, 

Frendit päälle

ja tutkimaan sotkun laajuutta

Sitten kun ollaan saatu Kissan kanssa siivottua, herää Emil. 

..tuntia liian aikaisin.

Kiitos rakas.

Mun äiti sanoo, että jätän aina kaapin ovet auki. Oon selkeästi erimieltä.

Kärpäsongelmia?

Haettin Veeni ja saatiin Hakkaraiset kylään. Sen jälkeen koti ei ollut entisensä.

Ei siinä, huomenna uusiks.

Huomasin kuvia räpsiessäni, että automaattisesti aloin ensin järjestelemään ja siivoamaan, kunnes tajusin että ideana ei varmaan ollut ottaa kuvaa puhtaasta kodista. Meillä kuitenkin on siistiä usein (murusia on keittiön lattialla aina, sillä niitä tulee sinne selittämättömästä syystä vaikkei siellä oltaisi edes syöty) sillä aamupäivät ja illat menee siivotessa. Pelkään yllätysvieraita, sekä masennun sotkun keskellä. Laitoin tänne kuvat siististä kämpästä vain siksi, että ajatus siitä että jotkut näkevät vain sen sotkun saa mut raapimaan päätäni koko seuraavan viikon. Osa ihmisistä on neuroottisia siisteyden suhteen, mutta silti epäilen, ettei monellakaan ole jatkuvasti siistiä, vaan ulos koitetaan antaa sitä kuvaa mikä lähentelee täydellisyyttä. Niinpä mä haastan kaikki tätä lukevat ottamaan rehellisen #therealworld kuvan instagramiin tai facebookkiin tai googleplussaan tai vaikka sitten omaan jääkaapin oveen jos ei muuten, sillä elämisestä tulee sotkua ja siellä ne muistot elävät. 

En kehota elämään bakteerikasan keskellä, mutta jos itse ei jaksa tai ei vain kiinnosta, niin let it be. Ei se ole vaarallista.