Tulin ajatelleeksi entisiä ystäviä, läheisiä, rakkaita ihmisiä ja päädyin loppujen lopuksi vain yhteen. Siihen, kuka joskus muutti kaiken ja sitten siihen, että missä vaiheessa se kaikki taas muuttui. Välitän edelleen - varmasti aina - mutta kaiken tässä välissä tapahtuneen jälkeen taitaa olla mahdoton palata entiseen. Nyt tilanne on vaan yksinkertainen: tavaroiden palautus ja toinen tie.
Toivon vaan, että ymmärtäisin ihmisten muuttuvan, enkä päätyisi uudestaan ja uudestaan perinteiseen juupas eipäs-jahkailuun, jossa päädyn aina lopputulokseen:
Mitä olisin voinut tehdä toisin?
Tällä kertaa (onneksi, vaikka se tuskin mihinkään vaikuttaa, sillä omaa päätä on vaikea hallita, kun mietintämyssy estelyistä huolimatta sinne pesiytyy) tein kaiken ja sanoin kaiken, ettei mitään varmasti jäisi koskaan vaivaamaan - eikä se auttanut.
Mua säälittää, suututtaa ja ihmetyttää ihmiset, kenellä ois mahdollisuudet vaikka mihin - ja ne pilaa elämänsä itsekkäästi ja säälimättä. Tasaista alamäkeä laskien. Parasta siinä on, että ne tietää mitä ne haluaisi tehdä, ne tietää mitä ne ei haluaisi tehdä - ja silti ne valitsee sen suurimman rakkauden: huumeet.
Niiden takia ei voi, niiden takia voi, niiden takia tekee ja ei tee. Mutta hyviä ratkaisuja? Ei. Ei edes heidän itsensä mielestä. En voi olla miettimättä, mitä heistä voisi tulla ja mitä heillä voisi olla. Mitä he voisivat olla.
Surullisinta on se, että yleensä näillä oman elämänsä klonkuilla, on se joku joka odottaa, auttaa ja näkee heissä kaiken sen, mitä kukaan muu ei näe. Uskoo ja toivoo, rakastaa ja uskoo taas. Näiden ihmisten alta vedetään matto monta kertaa repäisemällä ja asetetaan se sen jälkeen sinne nätisti takaisin ja vielä imuroidaankin ennen seuraavaa vetoa.
Tosiasiassa on helpompaa pilata muiden elämä, kuin omansa.
Miettikää sitä.
