sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Paijaa beibi, paijaa nyt vaan!

Tää viikonloppu on mennyt vähän vikkelään ohi. Tänään oltiin serkkuni hautajaisissa - ja vaikka kamera oli mukana, en sitten kuitenkaan kehdannut alkaa kuvia räpsimään. Vähän nyt harmittaa, etten saanut Emilin hienosta asusta kuvaa. Täytyy varmaan pukea se joskus huvikseen päälle ja kuvitella olevansa jossain hienoissa juhlissa loisteliaasti katetun keittiön pöytämme ääressä. Vois pyytää kavereitakin, pukupakolla! 

Kissamme Kissa on viimein sopeutunut meille jopa kehräykseen asti. Teki hieman haasteelliseksi miellyttää molempia poikia, kun Emil joka tiedostaa huutonsa pakottavan voiman vaati huomiota, johon ei riittänyt pelkkä pulputus, vaan pakollinen jalkajumppa sen lisäksi. Onnekseni Emil ei ole tajunnut käsiä olevan kaksi myös minulla, joten pystyin vaivihkaa kurkottamaan Kissan silkinpehmeää mahaa kohti. Ja siinä sitä sitten oltiin. Hullunkurisessa asennossa vasemmalla kyljellä tyytyväisenä viimein siitä, että meillä nyt todella on kissa - eikä vaan joku luihu joka piileskelee sohvan alla.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kissa, jonka nimi on kissa

Olipa kerran mummikka. Mummikalla on koira ja kaksi kissaa. Kun mummikan koiran vie lenkille, tulee mukaan kissatkin. Toinen näistä kissoista on nimeltään Laku. Laku on se kissa, joka kiipeilee puihin ja käy kiertelemässä pihasta pihaan naapurien silitysten toivossa. Laku ei myöskään väistä autoja. Se pysähtyy keskelle tietä ja olettaa, että autot odottaa kyllä. Näin oletti myös Rafi, kunnes auto kerran ajatteli, että jos mä tästä vaan ajelen, niin kissa väistää. Kissa ei väistänyt ja sai siitä kiitokseksi murtuman lonkkaansa. Nykyään Rafi väistää. Kuitenkin yhtä kissaa viisaampana, on mummikka tullut toisen pulman eteen. Naapurit ei tykkää Lakusta!




Tuo ylisosiaalinen pikimusta kissa, on jo kerran vieraillut kissatalolla, Rouva naapurin toimesta. Joten haikein mielin mummikka - ja täysin kielteisin mielin veljeni TapsaTee, joutuivat tuomaan tuon terrorisoivan kissan tänne meille. Nyt se on meidän kissa.
Ja nyt sen nimi on Kissa.


Pahoittelut tästä, ne on toisinaan liikkuvia kohteita.

Me toivotaan, että Kissa sopeutuu tänne, mutta täällä hän ei ainakaan ylitä tietä, joten ihmisten ei tarvitse syljeskellä jatkuvasti vasemman olkansa yli, sekä täällä sen ei myöskään tarvitse nähdä nälkää, nimittäin tuo Kerinkallion todellinen ruokaruhtinas on Rafi, joka syö kaiken tomaateista lähtien - ja todennäköisesti vain sillä uhalla ettei Kissa, entistä sukua Laku, saisi edes nuolla kuppiaan.






torstai 28. toukokuuta 2015

What money can't buy.

"Niissä on jotain sisällä!!"
"VETTÄ!"

Kuului keittiön ikkunan alapuolelta, kun me TapsaTeen kanssa heiteltiin Ukko esikoista ja hänen kavereitaan vesi-ilmapalloilla ja lueteltiin parhaimmat tv-sarjat. Tapsan lemppari - Game Of Thrones - taitaa olla mulla seuraavana katsottavien listalla, ihan vaan senkin takia, ettei mun tarvitse enää vastata kysymykseen;
 "milloin alat kattomaan Game of Thronesia?"

Pelattiin me myös vähän pleikkaria. Verestettiin vanhoja muistoja Lord Of the Ringsissä, ja nyt näin rehellisyyden nimissä voin todeta, että ne hermot noiden pelien suhteen eivät ole ainakaan parantuneet, jos siitä manaamisesta voi jotain päätellä. Kiitti ja kuitti - me tajuttiin lopettaa ajoissa, ennenkuin pleikkari saisi kuulla kunniansa. Sen vikahan se yleensä on.






Meillä oli niin hauskaa TapsaTeen kanssa, että melkein myöhästyttiin parhaimmilta auringoilta, mutta sentään ei - ja päästiin viettämään hetken aikaa myös Rouva Hakkaraisen ja Hullu Hubertin kanssa. Minä kadehdin Hakkaraisen pisamoita, ja Hubert varasti mummoilta leipää sorsille. Tai no, sorsien leipää, sorsille. Niinhän tämä nykyaika tuppaa kulkemaan. Emil Stööltä ei saatu edelleenkään hymykuvaa, kun tuo peijakas tuntuu tietävän missä kamera on, jotenka tietää myös, milloin on soveliasta hymyillä. 




Tää on söpö! 

Sen lisäksi (nyt kun mulla on kamera, JA muistikortti!) sain kuvan myös Lady Sorsasta ja hänen pienistä Huberteistaan. Ne mennä viipotti rantaa pitkin - ja viipottivat vähän kovempaakin sen jälkeen, kun Hullu Hubert suurena eläinrakkaana ihmispoikasena äkkäsi niiden läsnäolon. 


Ja koska tästä nyt tuli tälläinen kuvia mulle, kuvia teille (vielä mä oon kamerastani niin innoissani) niin iskenpä tähän sitten loputkin. Uimamaisteri Veeni, sekä toistaiseksi niin ihanan rauhallinen merskun ranta. 



Häneltä sain siis repiä hampaan pois kahden viikon sinnikkään heiluttamisen jälkeen, kun vähän uhkailin hammaslääkärillä.


Mutta kyllä meillä on kiva paikka asua, vaikka täällä huristeleekin kuulemma päättömästi mönkijäajajat. Onneksi ei oo tullut vielä vastaan, en oo läheltä piti-tilanteiden suurin fani. 

Huomenna Veeni lähtee viikonlopuksi isälleen, ja me saadaan pikkuminionin kanssa harjoitella sitä ääneen nauramista. Kerran sen kuulin - ja innostuin vähän liikaa, sillä sen jälkeen en kuullut enää omalta naurultani lapseni naurua. Pläh! Ensi kerralla muistan olla supervakavana.



Ps. Meille EHKÄ tulee mummikan terroristi-kissa Laku, mutta siitä lisää huomenna. 

Pus!




keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Ready, set, shoot!

Me vietettiin kesäpäivää tällä kertaa etsimällä esikoiselle uimahousuja, ja mun kameraani muistikorttia (en sitten tajunnut tilatessa tarkistaa, että tuleeko mukana sellaisia kameran toiminnalle välttämättömiä osia). Piti siinä matkalla tietenkin testata kameraa, kun kuitenkin vannoin, että tästä eteenpäin otan sen AINA mukaan ja kuvaan kaiken liikkuvan. Jossain vaiheessa pitää tilata ifolorilta ne kunnon valokuvina.



Muuten tää päivä onkin ollut yhtä huutoa ja melskettä. Ensimmäisestä kuvasta huomaa jopa isomman epätoivon.
Emil aloitti kaupungissa kesken uimapukukierroksen sellaisen valitusvirren, että tuli loppupesueelle pikkaisen kiire kauppaan, jotta ehtisi tehdä vielä ruokaostokset ennen kuin kaupatkin juoksee karkuun sitä meteliä. Siinä pinkoessa on mukava saada niitä "onko sun lapsella joku hätä" (korjaan:) "sun lapsella on joku hätä"-tuimis katseita. Ihan kuin mä en juuri sen takia juoksisi kuin Kilty konsanaan.

Kaiken lisäksi kaupassa piti nostaa Emil ihan syliinkin asti - että keskittymiselle olisi edes jotain toivoa - jonka seurauksena toinen pienistä sukistamme tippui sinne kauppaan. Kun sen huomaa kassan jälkeen jäätelöt kourissa ja pakasteet kassissa, ei voi kun tyytyä kohtaloonsa. Me, sekä sukka.

Myöhemmin jopa Emilin hemoromahdus oli lopuillaan ja hymytkin näkyi, vaikka kameralle niitä ei kovinkaan montaa herunut. En mäkään kyllä hymyilisi millekkään ihan oudolle mötikälle joka toljottaa suoraan kohti pyöreällä silmällään ja jonka takaa kuuluu yli pirteästi: "hymyile, kulta! Hymyile kameralle! Hymyile Emil, Eeeemiiiil, hymyile! Eeeemiiiil..."


tiistai 26. toukokuuta 2015

Aihealueena kiusaaminen

Jokaisen äidin kauhistus, mun lasta kiusataan! Meillä on täällä pihoilla ollut jos minkä moista riitaa poikien kesken, mutta aina ne on saatu selvitettyä ja entiset riitapukarit leikkivät jälkeen päin, kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan.
Pitkään olen seurannut tilannetta, jossa ensin juostiin karkuun toisille pihoille, kun meidän viisvee ei saanut omalta pihalta poistua. Sen jälkeen houkuteltiin muutkin lapset mukaan kyseiseen touhuun. Kerran me jopa oltiin tulossa kaupasta ja nää lapset kyttäs talon takaa, kunnes näkivät meidän pojan ja lähtivät juoksemaan talon taakse karkuun. Päästiin meidän ovelle, niin vilkaisen taaksepäin ja huomaan, että ne penskat siellä odottaa, että mun lapseni näkisi heidät, jonka jälkeen se sama pois juokseminen alkoi! Mun mielestä tää on aivan järkyttävää. En pysty kuvailemaan miten pahalta musta tuntui lapseni puolesta.
Tänään kuitenkin tilanne huipentui, kun mun ovelle tulee kaksi selvästi järkyttynyttä lasta. Minun, ja naapurin. Ne kertoo, etteivät uskalla olla pihalla, kun tämä samainen poika on narun pätkällä heitä uhkaillut, sekä kertonut hakevansa isot pojat mukaan. Voitte kuvitella kauhistuksen, mikä pääni sisällä heräsi, kun lapseni sanoo;"Se sanoi, että hakee isot pojat, et ne vois kaikki hakata meidät".

Siinä vaiheessa riitti.

Painelin tän pojan (joka on vain pari vuotta vanhempi meidän nassikkaa) ovelle ja kerroin mitä on käynyt. Loppu hyvin kaikki hyvin, meiltä tultiin pyytämään myöhemmin anteeksi ja tekoset myönnettiin, vaikka ensin oltiin vankasti sitä mieltä, ettei tiedetä mistä me puhutaan. (siis lapsi, ei vanhemmat) Silti mun mielestä tälläinen tilanne on ihan kamala. Sen takia, että oma lapsi ei uskalla olla pihalla. Sen takia, että TUOLLAISTA kiusaamista esiintyy jopa noinkin pienien keskuudessa, sekä sen takia, että se myötätunto mikä holahtaa päälle siellä toisen pienen lapsen kotona, kun sen vanhempien kasvoilta näkyy selvä järkytys. "En ois uskonut kyllä tuollaista." En mäkään ois uskonut, koska tää samainen ihana poika on ollut meillä monta kertaa, ja on niin kiva! Toivottavasti kaverukset pystyvät olemaan tämän jälkeen yhdessä pihoilla, ilman tälläistä sontaa.

Ugh. Olen puhunut.

maanantai 25. toukokuuta 2015

You have a one new message

Me oltiin tänään syöttämässä sorsia. Houkuteltiin Lady Sorsa pusikosta herrrkullisella pullan palalla, kun sen perässä tulikin viisi kappaletta kertakaikkisen suloisia sorsan poikasia! Heillä oli täydellinen ruokarauha (5-vuotiasta lukuunottamatta), kunnes paikalle saapui se ei niin kauan pelätty - lokkilauma. Sorsaemo huuteli raivoissaan lokeille ja piti huolta pienistä lättäjaloistaan. Selkee leijonaemo-meininki! Onneksi lokit saivat siipeensä, sillä varikset löysivät myös seisovan pöydän, ja ilmestyi sinne vielä pari pikkulintuakin apajille.

Kyllä harmitti, että puhelimesta kamera on rikki. Mutta sen siitä saa, kun raahaa puhelintaan joka paikkaan. Se nimittäin päätti sinkoutua hampaiden pesun jälkeen kaaressa lattialle, jonka seurauksena kuvia koristaa nyt kolme viivaa ja punainen lasin siru. Onneksi posti tuo ja posti vie. Oli nimittäin pakko tilata Expertiltä kamera, joka onneksi maksoi vain 85e! Nyt voin huoletta odottaa, milloin toi puhelin hajoaa ja siirtyä vanhaan kunnon kapulaan, missä ei ole pelkoa säröistä, eikä ylimääräisestä piipityksestä mikä kuuluu sovelluksista, facebookista, whatsappista,sähköposteista ja vielä muistutuksista.
Ihan kunnon tekstiviestejä ei lähetetä, ellei oo oikeasti asiaa ja se jos mikä on mukavan rauhallista. Whatsappissa jengi lähettää milloin mitäkin screenshotteja ja väliaikatietoja siitä missä on milloinkin ja mitä tekemässä. Ihankuin instassa ei ois tarpeeks. Ja hoi! Jatkakaa vaan niiden lähettämistä - teen sitä itsekin - siihen asti että mun puhelin hajoaa. Muahaa!

Muttaniin, kesä on superi! Halpaa puuhaa riittää ja nykyajan lapset ei oo liikaa ulkona. Eikä unohdeta sorsia.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Veljeni Milloinmikäkin-mieli

Ajattelin näin uusien tuulien (kun ne tossa muutaman kerrankin suuntaansa vaihtoi) kunniaksi räsäyttää oikein rytinällä alkuun uuden blogin. Se räsähdys lähinnä sitten kuuluikin siitä totuudesta, mikä mun pään sisällä kopsahti lattiaan. NIMI! Mikä vatun nimi näinkin hienolle blogille! Two and a half men. Kaksi miestä ja tyttö. Rolling in the poop. Kuka nyt on cool. + monta muuta yritystä mitkä päätyivät loppujen lopuksi vaihtoehtoihin "nameless", "minä tiedän", "minä en tiedä" etc, jotka kaikki ystäväni Rouva Hakkarainen tyrmäsi tylysti kahdella kirjaimella ja pisteellä. Ei.

Eipä siinä, onneksi blogi vihdoin löysi arvoisensa nimen sen kaiken hien jälkeen jota otsastani hinkkasin. Mutta hei! Onpa jännää pitkästä aikaa saapua tänne bloggerin "saan itse muokata taustani, joista teen kuitenkin tylsät!"-tuttuun ja turvalliseen maailmaan. Mä aloitankin heti siitä, että tän blogin nimen on tarkoitus viitata kahteen melko kova ääniseen poikaan, jotka multa löytyy täältä ties mistäkin nurkista. Toisinaan on nurkkiin pesiytynyt myös Rouva Hakkaraisen hullu Hubert. Hullu Hubert siksi, että kun yritän keksiä sille vauhdikkaalle kaksi vuotiaalle tekemistä, niin musta tuntuu ihan hullulta. 

"Hubert, haluatko katsoa piirrettyjä?"
"Joo!"
 tarkoittaa Hubertin mielestä sohvalla pomppimista ja huutamista. 

"Hubert, haluatko piirtää mulle jonkun hienon kuvan?"
tässä välissä mä etsin ihan upouuden steiner-vihkon (ei viivoja eikä tekstejä koko vihkossa), jotta tää miehen alku sais harrastaa luovuuttaan paperin repeämättä. 
Hubert piirtää kaksi viivaa,
"Tiina, valmis!" 

Tiina on iloinen. Hubert meni takaisin pomppimaan ja huutamaan.

Mutta kappas! Nyt tuli kyl sellanen aasin silta, että melkein unohtu ne omat kullan muruset! Toinen näistä mun minioneistani on Veeni viisvee, 120 cm täyttä vauhtia, joka on just alkanut harrastamaan kavereiden kanssa ulkona oloa YKSIN, kun mä sekopäänä juoksen ikkunasta toiseen pikkuminioni Emilin kanssa, jotta näkisin edes pienen hupsutupsun sen valkoisesta hiuskuontalosta. 
Tän harrastuksen ikävänä sivuvaikutuksena on tullut lauseet;"Äiti, ihan sama! Mee mummolaan!" tai tunteisiin vetoava siivouspäivän lause;"kato nyt kuin hauskaa mun kavereilla on ulkona!" ja mä päästän - ja mä siivoon.
Not so cool. 

Ja sitten on tää miniminioni. 64 senttimetrinen pojan kolliainen, joka on kolmessa kuukaudessa oppinut, miten saadaan asiat tapahtumaan nytniinkuheti. Se on nimittäin kuulkaas silleen, että kun herra Stöö avaa mölisevän arkkunsa ja päästää korvia hivelevän riitasoinnun, niin siinä jää monet hommat puolitiehen. 

Mut tässä nää nyt on, eikä oo ees keltasia!