What money can't buy.

"Niissä on jotain sisällä!!"
"VETTÄ!"

Kuului keittiön ikkunan alapuolelta, kun me TapsaTeen kanssa heiteltiin Ukko esikoista ja hänen kavereitaan vesi-ilmapalloilla ja lueteltiin parhaimmat tv-sarjat. Tapsan lemppari - Game Of Thrones - taitaa olla mulla seuraavana katsottavien listalla, ihan vaan senkin takia, ettei mun tarvitse enää vastata kysymykseen;
 "milloin alat kattomaan Game of Thronesia?"

Pelattiin me myös vähän pleikkaria. Verestettiin vanhoja muistoja Lord Of the Ringsissä, ja nyt näin rehellisyyden nimissä voin todeta, että ne hermot noiden pelien suhteen eivät ole ainakaan parantuneet, jos siitä manaamisesta voi jotain päätellä. Kiitti ja kuitti - me tajuttiin lopettaa ajoissa, ennenkuin pleikkari saisi kuulla kunniansa. Sen vikahan se yleensä on.

Meillä oli niin hauskaa TapsaTeen kanssa, että melkein myöhästyttiin parhaimmilta auringoilta, mutta sentään ei - ja päästiin viettämään hetken aikaa myös Rouva Hakkaraisen ja Hullu Hubertin kanssa. Minä kadehdin Hakkaraisen pisamoita, ja Hubert varasti mummoilta leipää sorsille. Tai no, sorsien leipää, sorsille. Niinhän tämä nykyaika tuppaa kulkemaan. Emil Stööltä ei saatu edelleenkään hymykuvaa, kun tuo peijakas tuntuu tietävän missä kamera on, jotenka tietää myös, milloin on soveliasta hymyillä. 

Tää on söpö! 

Sen lisäksi (nyt kun mulla on kamera, JA muistikortti!) sain kuvan myös Lady Sorsasta ja hänen pienistä Huberteistaan. Ne mennä viipotti rantaa pitkin - ja viipottivat vähän kovempaakin sen jälkeen, kun Hullu Hubert suurena eläinrakkaana ihmispoikasena äkkäsi niiden läsnäolon. 

Ja koska tästä nyt tuli tälläinen kuvia mulle, kuvia teille (vielä mä oon kamerastani niin innoissani) niin iskenpä tähän sitten loputkin. Uimamaisteri Veeni, sekä toistaiseksi niin ihanan rauhallinen merskun ranta. 

Häneltä sain siis repiä hampaan pois kahden viikon sinnikkään heiluttamisen jälkeen, kun vähän uhkailin hammaslääkärillä.

Mutta kyllä meillä on kiva paikka asua, vaikka täällä huristeleekin kuulemma päättömästi mönkijäajajat. Onneksi ei oo tullut vielä vastaan, en oo läheltä piti-tilanteiden suurin fani. 

Huomenna Veeni lähtee viikonlopuksi isälleen, ja me saadaan pikkuminionin kanssa harjoitella sitä ääneen nauramista. Kerran sen kuulin - ja innostuin vähän liikaa, sillä sen jälkeen en kuullut enää omalta naurultani lapseni naurua. Pläh! Ensi kerralla muistan olla supervakavana.

Ps. Meille EHKÄ tulee mummikan terroristi-kissa Laku, mutta siitä lisää huomenna. 

Pus!