sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Veljeni Milloinmikäkin-mieli

Ajattelin näin uusien tuulien (kun ne tossa muutaman kerrankin suuntaansa vaihtoi) kunniaksi räsäyttää oikein rytinällä alkuun uuden blogin. Se räsähdys lähinnä sitten kuuluikin siitä totuudesta, mikä mun pään sisällä kopsahti lattiaan. NIMI! Mikä vatun nimi näinkin hienolle blogille! Two and a half men. Kaksi miestä ja tyttö. Rolling in the poop. Kuka nyt on cool. + monta muuta yritystä mitkä päätyivät loppujen lopuksi vaihtoehtoihin "nameless", "minä tiedän", "minä en tiedä" etc, jotka kaikki ystäväni Rouva Hakkarainen tyrmäsi tylysti kahdella kirjaimella ja pisteellä. Ei.

Eipä siinä, onneksi blogi vihdoin löysi arvoisensa nimen sen kaiken hien jälkeen jota otsastani hinkkasin. Mutta hei! Onpa jännää pitkästä aikaa saapua tänne bloggerin "saan itse muokata taustani, joista teen kuitenkin tylsät!"-tuttuun ja turvalliseen maailmaan. Mä aloitankin heti siitä, että tän blogin nimen on tarkoitus viitata kahteen melko kova ääniseen poikaan, jotka multa löytyy täältä ties mistäkin nurkista. Toisinaan on nurkkiin pesiytynyt myös Rouva Hakkaraisen hullu Hubert. Hullu Hubert siksi, että kun yritän keksiä sille vauhdikkaalle kaksi vuotiaalle tekemistä, niin musta tuntuu ihan hullulta. 

"Hubert, haluatko katsoa piirrettyjä?"
"Joo!"
 tarkoittaa Hubertin mielestä sohvalla pomppimista ja huutamista. 

"Hubert, haluatko piirtää mulle jonkun hienon kuvan?"
tässä välissä mä etsin ihan upouuden steiner-vihkon (ei viivoja eikä tekstejä koko vihkossa), jotta tää miehen alku sais harrastaa luovuuttaan paperin repeämättä. 
Hubert piirtää kaksi viivaa,
"Tiina, valmis!" 

Tiina on iloinen. Hubert meni takaisin pomppimaan ja huutamaan.

Mutta kappas! Nyt tuli kyl sellanen aasin silta, että melkein unohtu ne omat kullan muruset! Toinen näistä mun minioneistani on Veeni viisvee, 120 cm täyttä vauhtia, joka on just alkanut harrastamaan kavereiden kanssa ulkona oloa YKSIN, kun mä sekopäänä juoksen ikkunasta toiseen pikkuminioni Emilin kanssa, jotta näkisin edes pienen hupsutupsun sen valkoisesta hiuskuontalosta. 
Tän harrastuksen ikävänä sivuvaikutuksena on tullut lauseet;"Äiti, ihan sama! Mee mummolaan!" tai tunteisiin vetoava siivouspäivän lause;"kato nyt kuin hauskaa mun kavereilla on ulkona!" ja mä päästän - ja mä siivoon.
Not so cool. 

Ja sitten on tää miniminioni. 64 senttimetrinen pojan kolliainen, joka on kolmessa kuukaudessa oppinut, miten saadaan asiat tapahtumaan nytniinkuheti. Se on nimittäin kuulkaas silleen, että kun herra Stöö avaa mölisevän arkkunsa ja päästää korvia hivelevän riitasoinnun, niin siinä jää monet hommat puolitiehen. 

Mut tässä nää nyt on, eikä oo ees keltasia!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti