Eksä tiedä kuka mä oon?

Herra viisveen ystävänä on pihoilta herra kahdeksanvee. JA SEN HUOMAA. Mun pieni pellavapääni käyttäytyy kuin mikäkin teini-ikäinen. Toissapäivänä soitin kotiin, oli mennyt ilman lupaa kaverille sisälle. Tästä ollaan siis sovittu että aina pitää ilmoittaa ensin jos menee saman pihan kavereille. Hän päätti, että ei aio tulla vielä, joten veti tylysti luurit korvaan, eikä vastannut seuraavaan 8:aan puheluun. Järkytyksestä toivuttuani, meikämamman ei auttanut kuin hoputtaa Emilstöötä syömään, jotta saisi haettua kapinallisen takaisin pesäkoloon.

Siinä vaiheessa kun olin lähdössä ja päätin kurkata ikkunasta, tuo apinan poika kipittää pihojen suuntaan, eli ei todellakaan ollut kotiin päin edes tulossa.
Ikkunasta karjaistuani sain vastaukseksi vain väittelevän miksi-kysymyksen, sekä liudan erittäin uhmakkaita vaatimuksia. Hermothan siinä meni ja kun sen enempiä päätöksiä tekemättä uhkasin soittaa poliisille, niin johan suunta vaihtui ja sieltä tuli kyynerpäät edellä niin hurjistunut lapsi, että ensimmäistä kertaa eläessäni odotin kauhulla tulevia kasvatusvuosia.

Mother's got to do what mother's got to do. Niin epäreilulta ja ikävältä kuin se tuntuukin, jouduin tehottoman arestin ja pelikiellon lisäksi asettamaan vaatimuksen:
Jos homma ei toimi, ei tuon 8-vuotiaan kanssa oleminen ole ok, sekä pihalla ollaan vaan niin ihanan äiti-ihmisen kanssa, joka ei lenkkikentän laidalta lähde kipittelemään sotaleikkeihin talojen taakse. Meilläpäin tuntuu nimittäin mun ohitseni kasvattavan vapalla kädellä tuo kouluikäinen. Hän tietää miten lippistä pidetään, hän tietää että hemmetti ei ole kirosana, hän tietää että aikuisia ei tarvitse totella, ja hän tietää että lapset saa tehdä mitä haluaa. Ja mähän en tiedä mitään.

Täältä pesee, se on äiti vs lapset. Tilanne 1-0.