maanantai 5. joulukuuta 2016

Home sweet home

Viikko muutosta, ja me ollaan sopeuduttu ukkojen kanssa paljon paremmin kuin Kissa, joka on oven jäädessä auki käynyt kostamassa kaksi kertaa kusemalla mun sänkyyn. Tästä johtuen musta on tullut täysi natsi makuuhuoneen oven vahtimisesta ja kissasta oveluuden mestari livahdellessaan sopivan hetken tullen kyseiseen huoneeseen. Tällä hetkellä mä johdan 3-2, jos lasketaan siitä kuinka monta kertaa oon saanut viime hetkellä estettyä vahinkoa tapahtumasta.
Sen verran Kissalle plussaa, että mun avokadolapsi on pysynyt ikkunalaudalla (kopkop) ja että mun viimeinen hengissä oleva laturin johto on edelleen ehjä.
Pojat ja mä ollaan uusista harmaista laminaattilattioista ihan jeejee. Mä sen takia, kun ne on niin nätit - ja pojat sen takia, kun niistä kuuluu kiva ääni, kun leluautoa nirskuttaa siinä eestaas. Siitä mä en oo niin jeejee. Kaikki muutenkin nukkuu täällä ihan hyvin, vaikka ajattelin, että Emil ainakin reagoisi muuttomuutokseen edes jollain tapaa. Se jopa haluu herätä viideltä aamulla (jee😱).

torstai 17. marraskuuta 2016

How to deal with break up

Niinhän siinä sitten kävi, että lusikat meni Toton kanssa jakoon. Jos niin voi sanoa, kun ne oli kuitenkin mun lusikoita kaikki. Reilun viikon oon asiaa käsitellyt ja päässyt aika hyvin sinuiksi sen kanssa. Käsittelyä ehkä osaltaan helpotti miehekäs tekstarilla jättö ja selitysten puuttuminen, tosin syy on löytynyt kyllä jälkikäteen. Onneksi mä voin kiillottaa jo valmiiksi puhdasta pöytääni, sillä ero ei johtunut musta, eikä mistään mitä mä tein - tai en tehnyt.
Tottakai harmittaa, kun tarkoitus oli yhdessä muuttaa ja lapsetkin tykkäsi, mutta elämä on ja etenee, eikä näille asioille niiden käsittelemisen jälkeen kannata tuhlata enään yhtään huonoa oloa. Jokaisessa huonossa asiassa on jotain hyvää, koittakaa muistaa se.

Sitä paitsi mä oon ankaralla pohtimisella löytänyt tästäkin jotain positiivista, ensinnäkin näillä tiedoilla ja pohdinnoilla se suhde olisi kaatunut omaan mahdottomuuteensa ja tiettyihin ongelmiin joka tapauksessa, eli parempi nyt, kun muutto edessä ja voin aloittaa uuden elämän täydellisessä asunnossa. Toisekseen, en edes huomannut että olin vähän kadottanut itseäni ennenkuin löysin itseni taas Spotifyn vanhasta soittolistasta. Muistin minkälainen mä oon - ja minkälainen mä haluun olla. Mä oon oikeesti aika ilonen ja pirteä, en mikään sohvanpohjalla kyhjöttävä masis. Oon myös vähän hullu niinku Rouva Hakkarainen jaksaa muistuttaa. Mä tykkään tanssia lasten kanssa keskellä olohuonetta, tykkään leikkiä ruokaohjelman kokkia samalla kun teen ruokaa kun sille päälle satun, sekä nauraa exien nyxille - kun ne ei osaa kirjoittaa 'sosiaalinen' oikein - silloin kun salaa vielä katkeroin niiden eteenpäin menemistä.

Eron jälkeen sallittakoon pieni omakehu, niin voi taas rullailla eteenpäin tyytyväisenä siitä, ettei maailma kaatunut hetkelliseen epäonnistumiseen.

<3

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Take it all! ..No wait, i may need this.

Emil on oppinut sanomaan "joo" ja vastaakin niin lähes joka asiaan, mistä en toki valita. Se on myös oppinut, että on hauskaa juosta karkuun, kun pitäisi pukea päälle. Siitäkään en vielä valita, kun se ilo mikä on sen silmissä, kun se kipittää mua karkuun naurattaa muakin.

Veenistä sen sijaan on kuoriutumassa oikea miesten mies aka sovinisti. En tiedä mikä aivohäiriö miehillä on vaatteita riisuessa, kun ne ei mene pyykkikoriin joka on 30 cm päässä, vaan ne jää siihen pyykkikorin viereen lattialle. Kerran erehdyin tästä mainitsemaan tuolta vaatehuoneen kaukaisuuksista, niin Veenin lause 'miehet yrittää täs tehä tärkeitä hommia (krhm pelata), ni muija vaa nalkuttaa' sai mut harkitsemaan siivousvuorojen tekemistä. Saisivatpa nuokin kaksi karskia äijä-äijää kokea syyn mun nalkuttamiseen. Kaikella rakkaudella.

Mua itseäni taas odottaa muutto-myynti-järjestä-siivoo-urakka tuolla Veenin huoneen kehityskelpoisessa kaaoksessa. Tätä tavara määrää katsoessa tekisi mieli laittaa myynti-inffo facebookkiin; 'hakekaa kaikki heti pois'. Päätin kuitenkin valita kultaisen keskitien - ja poistaa päästäni lapsuudesta opitun 'hamstaa, saatat tarvita'- ajatustavan lukemalla 'KonMari - Siivouksen elämän mullistava taika'.  Kirjan ideana on hankkiutua eroon kaikesta turhasta.

Mua pelottaa, odotuttaa, hirvittää, jännittää, innostuttaa ja taas vähän pelottaa. Oon stressisiivooja ja ahdistukseen järjestän, joten tää kirja on kuin mulle kirjoitettu. Oon luvussa 2 ja vähän koukussa, palaan tähän kun oon lukenut kokonaan, jottei tarvi sitten vetää sanojaan takaisin.

torstai 13. lokakuuta 2016

Syyslannistus

Nyt kun aurinko laskee jo kuudelta illalla ja aamuisinkin on esikoisen kasin aamuina edelleen pimeetä niin vanha tuttu syysmasennus kolkuttelee jo ovella. Ensin ajattelin, ettei mua kiinnosta tehdä yhtään mitään, koska täältä ollaan muuttamassa joten ei mitään järkeä. Normaalisti mua häiritsis täys pyykkikori, puuronjämät pöydässä, lattialla ja tasoilla, eteisen hiekanjyvät, myllätty sohva tai esimerkiks se, ettei aamupala oo tarpeeksi monipuolinen. Nyt pesen väkisin koneellisen pyykkiä päivässä ja tyydyn tekemään puuroa lapsille, koska ei vaan jaksa napata. Ei, vaikka nukkuisi täydet yöunet. Silti väsyttää aamulla, päivällä ja taas illalla. Pahemman syöksyn syyysmasennukseen on varmaan vielä aiheuttanut se, että pienempi Turunen on ollut kipeenä jo toista kertaa putkeen, joten ulos meneminen on vaihtunut vahvasti sitätouhuihin (lue: siivoomiseen hammasta purren) ja sohvalla makaamiseen.
Päätös on tehty joten ulina ei auta, ulos on mentävä vaikka ei kiinnostaisi. Täytyy ottaa syksystä väkisin irti se pieni ilo, mitä siinä on. Värikkäät lehdet ja niiden luvallinen heittely ilmaan. Saattaa tulla myös tarpeeseen jättää kauppalistasta jotain pientä tärkeetä ostamatta, että voi sitten vaikka raahautua lähimpään Saleen illan pimeinä tunteina, jos muuten sohvatyynyt on voittaneet sen erän.

Autumn, you bitch.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Non sleeping beauty

Yritän yleensä välttää valittamista viimeseen asti, mutta nyt on pakko, että voi tän viikon ees yrittää ottaa huumorilla.

Emil on JOKA IKINEN YÖ tällä viikolla hiippaillut kaikessa hiljaisuudessa mun kahden hengen sänkyyn. Ensimmäisenä keinona yritän tuuppia Totoa patterin ja mun selkäni väliin kyljelleen, että mahdun edes jotenkin Emilin nukkumistyylin alle. Eihän Emil tietenkään nukahda sinne, enkä mäkään, sillä en oo tottunut nukkumaan vaippa naaman edessä. Ja vaikka kuinka yritän soluttautua sänkyyn niin, ettei Emilin takalisto sojottaisi kuin ohjus mun lärviäni kohti, niin se silti seuraa kuin magneetti, kunnes luovutan ja aloitan toisena ja viimeisenä keinona tunnin nukuttamisoperaation pikku E:n omassa huoneessa.

Viimeyö oli silti todellinen pohjanoteeraus - sillä sen lisäksi että Emil tapoihinsa ottaneena hamuilee itsensä kolmanneksi osapuoleksi mun 120 cm sänkyyn - niin se tekee sen vaivaiset 4 kertaa. Kolmannen kerran jälkeen huomasin sänkyyn tulleen lisätilaa, sillä jopa Toto oli täysin uneton ja päätynyt sohvalle katsomaan leffoja. Ohjasin niskajumiutumisen pelossa suuremman uniongelmaisen sänkyyn ja ennen kuin ehdin edes ovea sulkea, kuuluu jo ennakoiva inahdus Emilin huoneesta jonka jälkeen pienten taas erittäin heränneiden jalkojen töps töps töps oven takaa. Se nukutuskerta oli totaalisen toivoton ja itkua vastaan taistellen - kello 4 - annoin Emilille luovutusvoiton ja painelin tyhjentämään meidän upouutta moccamasteria pienen piristymisen toivossa. Kolmen kahvikupillisen jälkeen ei tehoa. Ei mitään tehoa.

Kello 6 alkaa Emil hieromaan silmiään johon oli siinä väsymyksessä aivan mahdoton olla kommentoimatta sarkastisen myötätuntoisella sävyllä jo odotetusta väsymyksestä. Puurot tulille ja Veeni hereille. Kilpavalitusta Toton kanssa, joka myös heräsi ihan luvattoman aikaisin ja Veenin vienti aamupala sähläyksen jälkeen kouluun.

Ja Emil nukahti autoon. Vittu autoon. Olihan tää nyt vähän odotettavissa, mutta siinä vaiheessa ei auttanut oman mielenterveyden vuoksi muutakuin päästää pieni naurua muistuttava hörähdys ja kantaa tuo jostainkummansyystä väsynyt lapsi sisälle ja herätellä vielä toivoa päikkäreistä.

Mutta ei. Se jatkoi uniaan lattialla. LATTIALLA. Puppa tyynynä pään alla erittäin tyytyväisenä. Taas unisena autoon ja Toto töihin. Nyt uudet kolme kuppia kahvia ja pienet muodolliset hautajaiset menetetyille päikkäreille.



Ja nyt Emil on erittäin hereillä. Erittäin. Tänään en siivoo, mut tänään meen kattoo asuntoa. Mä ja mun 4 silmäpussia.

torstai 29. syyskuuta 2016

uhmavaihe

Uhmaikä. Täysin harhaanjohtava nimi. 1-vuotiaan uhma, 2-vuotiaan uhma, 3-vuotiaan uhma... 6-vuotiaan uhma. Kuulostaa turhan lohduttomalta sanoa, 'sillä on vaan uhmaikä, se menee ohi', kun tosiasia on se, että alle vuoden päästä alkaa uusi uhma. Sanoisin ennemminkin uhmakausi. Meillä on meneillään uhmakaudet. On Emilin murinauhmis ja Veenin keljukettuäidinhermoromahdus-uhmis.

Emilhän on luonteeltaan jo rauhallisempi ja kiltimpi, vierailla se laittelee ovia kiinni ja tuoleja paikoilleen (niinkuin täälläkin), pyyhkii omat mehunsa lattialta ja vie roskat roskiin. Sen uhma tulee selkeesti niin kutsuttuna pidätettynä raivona. Se haluaa tehdä, se koittaa tehdä - välillä se kans tekee - mutta kun sitä kehtaa komentaa niin sen silmät pullistuu ja se murahtaa. Joskus se lyö kämmenellä seinää, lattiaa, veikkaa tai mua. Etenkin silloin se lyö mua kun opetan sitä sanomaan 'äiti', ihan vaan näin offtopic.

Mutjoo, Veeni. Sen kettu-uhmis tulee esiin mahdollisimman ärsyttävällä tavalla. Se sylkee (eilen meinas pestolimat lentää mun vesilasiin), suihkuttelee salaa deodorantit tyhjäksi (sekä vierailla, että kotona), se pyörii tuolilla eikä usko, se heittää seinäkoristeet roskikseen ja uhmaa kotiintuloaikoja, se huutaa. ulvoo, raivoo ja haluaa, mutta muistaa sitten taas, että onkin pieni vielä, kun se kesken kaiken huonon omatuntonsa haluaa äidin viereen nukkumaan.

Mun tekis mieli taas mennä parvekkeelle huutamaan suoraa huutoa, kun on taas vedet puristettu järkeä käyttäen pesusienestä pöydänkautta lattialle. Suutun, huudan, rankutan ja koen itsekin huonoa omaatuntoa. Aloitan joka aamun niin, että tänään vaan ystävällisesti selitän esikoiselle miksi ei oo ok heitellä tuoleja, takkeja, tavaroita tai paiskoa ovia kun menee hermo tai miksi äitiä pitää totella, kun äiti käskee - ja sitten viimeistään kello 18 mielikuva revin hiuksia päästä ja jo kello 18.10 mietin oisko voinu taas ite vähän purra hammasta yhteen.

Mut ei se mitään, se on vaan uhmavaihe ja menee ohi. Joskus.

Pus!

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Analysoinnit

Naiset tykkää analysoida, been there done that. Loppujen lopuksi kaikkia miehiä, sekä naisia kuunnellessani olen tullut vain yhteen lopputulokseen: analysoimalla ei mikään muutu.
Suurinosa miehistä on sen verran yksinkertaisia olentoja - toisinkuin me naiset  (good luck men) - että jos ne haluaa nähdä, ne kysyy. Jos niitä kiinnostaa, ne sen näyttää. "Mutta jos se ei uskalla näyttää sitä kun kuitenkin mulla on toi lapsi/oon menestyvä/vaikea ex/se pelkää/??" on täyttä bullshittiä. Jos se tykkää susta, se haluaa nähdä vaikka sulla ois lapsi, menestyminen on ihan paskan hailee ellei kyseessä ole joku sairaalloinen narsisti, joka haluaa vain täydellisen uhrin, silloin menestyvä itsenäinen nainen ei tule kysymykseenkään. Vaikea ex on ex. Ex. Se ei liity tähän päivään mitenkään. Ja jos pelottaa niin sitten pelottaa, se ei silti muuta sitä asiaa mihinkään, että jos tykkää niin tykkää.

Eli ladies, etenkin sinä joka jaksat analysoida ja saada sillä tyylillä mahtavan päänsäryn ja todennäköisesti vain tekosyyn ukon käytökselle, niin KYSY. Kysy, mitä se miettii, koska välttämättä se ei itse edes ajattele sitä asiaa sen enempää, eikä se tilanne kysymällä pahene. Sittenpähän ainakin tiedät. Piste ja kiitos.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Mustat sukat, fuckoff

Kun sitä on joskus joutunut olemaan mustasukkainen (aivan syystä imo) ja nielemään sen arvokkaasti ja vähemmän arvokkaasti, eikä sen jälkeen kovin montaa kertaa ole tarvinnut mustistella, niin sen esiintulemisen hillitseminen ja yleisesti koko tunteen käsittely on aika lailla..

Ei todellakaan hanskassa. Eli goood luck my man.

Sitten kun siihen yhtälöön lisätään vielä ex joka yrittää saada sun nykyistä kaikilla mahollisilla (itsekin käytetyillä) keinoilla käymään, niin lopputulos ei voi olla muutakuin kaaos - siinä osiossa aivoja joissa hillitseminen tapahtuu.

Viime lauantaina vedin itse suhteellisen suurikokoiset pultit, kun Toto päätti ettei mun oman exfuckbuddyni tarvitse laittaa mulle enää yhtäkään viestiä - ja siinä fuckoff-kännissä se oli jo peukalo enter-näppäimellä lähettämässä armeijatasoista komennusviestiä - kun sain puhelimen napattua persiini alle turvaan.
Tällä hetkellä tajuun ja ymmärrän ja tajuun taas, kun itse pyöritän venäläistä rulettia päässäni ja luonnostelen jo mielessäni en niinkään kaunista - viestiä tuon tällä hetkellä kärsivämmän osapuolen exälle.

En tietenkään lähetä sitä. Haloo.

maanantai 19. syyskuuta 2016

No Manflu

Flunssa. Sinä saatana. 

Oon niitä ketkä makaa vuodelevossa heti kun lämpömittari ylittää 37 astetta. Sen tietää jo ilman mittaria kun se kuume alkaa nousta, että nyt se helvetti alkaa.
Aamulla kun elimistö ei ole vielä herännyt tähän päivään, niin täytyy siivota mitä ehtii ennenkuin sohva ja viltti kutsuu. Onneksi äitinä ei niitä lepohetkiä liikaa tule, etenkään kun myös Emilstöö on päättänyt antaa syysflunssalle vallan.

Hän haluaa pitää hammasharjaa olohuoneessa - don't know why - ja kun yritän salakavalasti hammasharjan häviämisen pelossa viedä sitä takaisin kylpyhuoneeseen, niin alkaa sanoinkuvaamattoman lohduton itku. Ei muuta kuin eteisessä käännös ympäri ja hammasharja takaisin tuohon räkäiseen kouraan.
I almost made it.

Joten olkoot tuo harja sitten vesimukin vieressä olkkarin pöydällä. En ymmärrä, mutta eipä mun tarvikkaan.

In case I don't see you later, good afternoon, good evening and good night. 
Mä meen antamaan sieluni valkosipulille.


perjantai 16. syyskuuta 2016

ex-files

Kaikki odottaa kuin kuuta nousevaa aina sitä päivää, kun on aika avata ex-kansiot. Itse näin semisti visuaalisena ihmisenä en välttämättä haluaisi kuulla kenen kanssa on oltu ja tehty, kun ne jää mun takaraivoon kummittelemaan ikiajoiksi. Näissä asioissa se mitä ei tiedä ei satuta on enemmän kuin allekirjoitettu.

Nykyiset säädökset toki asia erikseen.

En ymmärrä mitä jengi ylipäätänsä tekee tiedolla existä, tai siitä onko petetty tai pettänyt, tai siitä kenen kanssa on säädetty. Se, että joudut tunnustamaan pettäneesi entistäsi aiheuttaa jo valmiin kolhun nykyiseen suhteeseen sillä väistämättäkin 'jos petti sitäkin miksei muakin' ajatus levähtää ilmoille jossain vaiheessa, tai se että tiedät nykyisesi säätäneen exänsä serkun kanssa jättää tahattomastikin pienen mustan sukan sukkalaatikon pohjalle. Sellasen nilkkamallisen.

Ne ihmiset on kuitenkin tarkoituksellisesti entisiä, entisessä elämässä eivätkä liity mitenkään nykyiseen suhteeseen, ellei ne sitten lähettele viestejä musiikkilinkeistä ja halusta vaihtaa kuulumisia, jonka takimmaisena ajatuksena on kuitenkin edelleen halu palata yhteen.

Siinä tapauksessa fuckoff bitch, kai siitä saa jo vähän irvistää? Tässä tapauksessa itse olen tyytyväinen, ettei näitä salailla, vaikka välillä varmaan tekisi mieli, kun oma reaktioni ei kuitenkaan kuulu kategoriaan 'sano terveisiä' ja kaunis pepsodent hymy päälle ilman sarkasmin häivääkään.

Ps. Eilen opittua, jos oma fuckbuddysi, joka on lirkutellut nykyisen suhteen aikana on tulossa kaverillesi kylään samaan aikaan kun olet siellä uuden ukkosi kanssa, niin älä käytä hyväksesi nykyisesi suurta känniä ja laita häntä lempeästi nukkumaan sopivasti ennen menneisyytesi saapumista vaikka hän onkin uhannut ilmaista mielipiteensä fb:n touhuista ihan niinku face-to-face kyseiselle not-so-much herrasmiehelle.

Tai älä ainakaan kerro tehneesi niin. Tämän kuittaa taas parisuhteista jotain oppinut, nimimerkillä "mother of god, what have I done".

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

SItoutumiskammo - facing it.

Näin vierottautuvana sitoutumiskammosena mä voin kertoa, että kun avainnippuun ilmestyy pari avainta lisää ja toinen avainnippu häipyy jonkun ylimääräsen ihmisen taskuun, niin ollaan jo 12 askeleen paremmalla puolella.

Aiemmin mä en ensinnäkään ees nähnyt ketään muutamaa kertaa enempää. Löin hanskat tiskiin ensimmäisen vastoinkäymisen tullen, enkä todellakaan ottanut mitään riskejä siihen, että joudun käsittelemään jotain vitun eroja enää ikinä. Sen lisäks mulla oli hirveän hyviä syitä aina mitkä kävi ahdistamaan. Oli liian kilttejä, liian pitkiä neniä, liian hiljanen, liian puhelias - kerran oli jopa väärän väriset kengännauhat.

Faktahan kuitenkin on varmaan se, että kun mä oon samalla mieskaavalla mennyt lähes koko deittailu-urani, niin eipä sieltä mitään helmiä sikalasta löydykkään.
Jos olit varma pelimies ketä ei saa sitoutumaan, narsisti paskan äitisuhteen takia, huumeidenkäyttäjä joka tarvitsi apua, sympaattinen mutta täydellisen ongelmainen, niin come here - meitsi kiintyy.
Jossain totaalivalaistumisen ja kyllästymisen rajamailla mä kahden samanaikaisen säädön - pelimiehen ja pettäjän - jälkeen päätin vaihtaa kokonaan merkkiä. Mä uskon vahvasti, että alitajuisesti oon tiennyt ettei noi toimi - joten fuckoff and leave me alone.

Sitten meille tulikin Toto, joka meinasi saada hermoromahduksia varmaan enemmän kuin mä, kun keihitin äärettömän ongelman sukkien laittamisesta kaappiin aina reppuun asti jolle en keksinyt sopivaa lattiapaikkaa. Määrätietoisesti askel kerrallaan se on kuitenkin survonut itsensä olkapäätaktiikalla mun vaatehuoneeseen, suihkuun (mikä on mun pyhättö, en edes tajua miten siellä voi kahdestaan muka peseytyä kun niitä suihkuja on syystäkin vaan 1), kenkähyllylle ja nyt avaimiin.

Luulin joskus vuos sitten, että tarvin ehdottomasti sellasen kuka menee ja touhuu, että saan omaa aikaa. Sellasen kenen kanssa on superjännittävää ja arki ei oo sitä tavallista arkea.
Sitten sen vastakohta olikin ihan perfect.

Tottakai mä tarvin edelleen välillä omaa aikaa, mutta musta on toisaalta siistiä kerätä aamulla kasa likasia t-paitoja pykkikoriin ja siirtää kymmenettä kertaa oven päällä kuivumassa olleet lakanat uudestaan kuivumaan, kun joku on ne nostanut pois eikä oo muistanut laittaa takaisin. Sitten on vielä sotkunen vaatekaappi, välillä väärille teille eksyvä shampoo, vinoon pyörityt lakanat ja käärmeiden häkit.

Mut aika siistii, tää elämä.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Snakes in the house

Mun käärmepelko on lähestulkoon selätetty, kun ilmeisesti (näin olen kuullut) parisuhteissa pitää jonkun verran joustaa - ja tässä tapauksessa se jousto tarkoittaa sitä, että meille on muuttanut kaksi käärmettä - Ritva ja Stuba. Ensimmäisenä suostuin jonkunlaiseen kosketukseen käärmeiden kanssa, kun halusin sisustaa niiden terraariot. Toto piti sylissä - mä siivosin. Parin paniikki-itkukohtauksen jälkeen ensikohtaus oli suoritettu ja eilen ensimmäistä kertaa pidin (vähän vielä karvat pystyssä ja varuillaan) Ritvaa sylissä. Stubaa en suostu vielä yrittämään. Kaikella rakkaudella Mr. S, mutta olet pelottavampi.

Tänään kuitenkin MÄIHANITE otin Ritvan pois terraariosta kahdeksi minuutiksi (riittävän pitkä aika, mut oon ylpee) ja aloin virittämään tiilien ja lämpömattojen yhdistelmää, ettei noi suuremman luokan madot palele.
Meillä kun joutuu joustaa muutkin kun mä, kun Kissalle on pakko pitää parvekkeen ovea auki välillä ja nyt käärmeiden takia se on pysynyt aika lailla kiinni.

Ainoastaan Veenivee ei vielä oo kiintynyt matopariskuntaan, mutta kun mä alan nyt lämpeämään, niin Emil - tuleva herpetologi - stöö on Kissan kanssa jo aivan inlööv. Meitsi tulee hyvänä kolmosena perässä.


En oo vielä ihan varma vahtiiko Kissa mielenkiinnosta, vai onko se sitä mieltä että taloon on tullut tunkeilija.


Herkkis herppis.



Stöö on niinku eläviskuvissa.


Ja näistki on tullu ihan vissiin kamuja.

perjantai 9. syyskuuta 2016

There are no words.

Oon huomannu, että miehet - ainakaan nää mun miehet - ei kiinnitä mitään huomiota mihinkään muutoksiin. Kerran vaihdoin makkarissa järjestystä niin, että sänky oli aivan eri päin. Odotin kärsivällisesti jotain kommenttia Totolta, mutta kun sitä ei kuulunut niin kysyin mielipidettä muutokseen. 

'Ai mistä? Aa aijaa katoinki että näytti oudolta'

... Thanks man.

Toissapäivänä olin vaihtanut hiusväritykseni aivan päälaelleen (tosin vahingossa, don't ask) punaisesta lähestulkoon mustaan. Perinteisen plaapladiplaaplaan jälkeen lentää ilmoille korrekti kysymys:

'Miks sä näytät noin oudolta?'

OHMYGOD

Nii. Tosi vaikee sanoo. Onneks Toton reaktio kyky on välillä ihailtavaa, sillä siinä vaiheessa kun mun kulmakarvani alkoivat nousta hiusrajaan - ja silmät pikkuhiljaa pyöristyä suun kanssa, niin siltä tulee hyvin nopea korjauslause. 

Mä sentään oikeesti erotan iskuporakoneen porakoneesta - ja tiedän mikä on proppu, niin luulis että joku huomaa jos päässä muuttuu väri.

Muttaniin.

Mulla on ollu jonkun verran tekemisen puutetta, kun pitää kokoajan touhottaa jotain että ei vahingossakaan istuis haaveilemaan yhdestäkään tupakkatuotteesta, niin aloin tänään veivaamaan keittiön ja eteisen järjestystä oikein kunnolla uusiks. 
Mun rakas ekaluokkalainen tulee kotiin ja jättää kengät paikoilleen - tosin eripaikoilleen kuin ennen - eikä sano MITÄÄN. Ei MITÄÄN muuta, kuin että 'äiti mä astuin tossa ylämäessä koiranpaskaan, niin mun kengät pitää pestä'. 

OIKEESTI! Koiranpaskaan! 

Oon ihan varma, että Emil ottais kantaa näihin muutoksiin, jos se vaan osais puhua. Ihan varma. 
Note to self; älä anna 1-vuotiaan syödä omenaa karvalankamatolla. Etenkään kun se ei syö, vaan antaa sun laittaa rauhassa pyykkiä, kun sillä on itellä kiire repiä sitä omenaa hampaillaan ympäriinsä. Ja jos kellään on ollu tollanen matto, niin tietää että noi lankojen juuret on kun magneetti kun ne vetää puoleensa kaiken mahollisen ja ei koskaan - ikinä anna sen tulla sieltä pois.

Tää ei tarvi ees otsikkoa.

torstai 8. syyskuuta 2016

Kaikki cool.

Nyt on taas vähän jääny, joten tehdään pieni lähi-historia kertaus.

Veenivee aloitti koulun - jonka seurauksena se on ruvennut käyttämään sanoja "himas" ja "mulkku"(?) myöskin sen suureen viisauteen sisältyvä näsä on saanut ihan uudet mittasuhteet. Sil menee ihan ok, vaik läksyt se tekeeki mukamas heti koulun jälkeen koulun portailla. En pure enkä varsinkaan niele.

Emilillä sen sijaan on sen verran vauhti päällä, ettei sen jalat pysy menossa ollenkaan mukana. Sellanen lievä etukeno on tuttu asento, kun sillä on kikatukseltaan kiire paikasta toiseen. Sen lisäks se on keksiny, että äiti on kiva herättää aamulla heittämällä tavaroita otsaan (tästä taidosta ois ehkä hyötyä jossain pallopelissä). Tuota mainittua heittotaitoa se käyttää myös veljensä Veeniveen ärsyttämiseen. Sit se on kans tosi haka ihan vaan siinä, että kun se haluu jotain niin se itkasee pari kertaa kunnes saa sen. Äitiinsä tullu - mun rakas. Pus!

Sit mulla on pyöriny tääl nurkissa semmonen ukko, kuka on tällä hetkellä hakemassa jäätelöä(Ben&Jerry!!!!<3), joten mä päätin pitkästä aikaa avata tän blogitouhun.
Se on välillä vähän semmonen samanlainen kun mä(paitsi mä en oo enää sellanen, mul ei riitä aika siihen, tai sit se johtuu siitä et tajusin et kuvittelen kaiken ite vaan), että se kuvittelee että sillä on ties mitä tauteja. Viimeks sillä oli munasarjasyöpä, mikä on kyllä miehellä sitten tosi vakava sairaus. Sille jutulle mä kyllä vähän nauroin, vaikka välillä tekis mieli tunkea omat korvat täyteen popcornia. Mut en mä kuitenkaan tunge, ku mun tehtävä on googlata sille kaikki taudit mitä sil EI oo. Se sentään hakee mulle suklaata ja jätskii jos haluun.

Me lopetettiin sen kanssa yhdessä tupakointi - ja se on joutunu kuuntelee kolme päivää mun kiukuttelua. Sen mä vaan sanon, että siinä on maailman kärsivällisin miesihminen, vähänku räyhäis kasalle kiviä, mutta ne ei sentään sano sen jälkeen kun oon kiukutellu ja vittuillu niille niin pitkään että tulee itsellekkin itku - että mä oon ihana ja että ne rakastaa mua. Toi sanoo.
Se rakastaa mua ja hakee mulle jätskiä.

Kaikki on tosi jee.




Ps, meijän Kissa on instassa nimellä Blacat11, et sen 
toilailui voi kans joku käyä seuraa. 
On siel käärmeitäki.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

kuntokevät 10 viikkoa jäljellä

Oh my God!
Mulla tulee paniikki siitä miten vähän jäljellä tätä meidän kuntokevättä todellisuudessa onkaan. (sitten voin lopettaa siitä päivittämisen) Senttejä on lähtenyt vyötäröltä yhteensä 10, ja muualta satunnaisia heittoja sinne tänne. Kuitenkin se mitä oon huomannut, niin jännittämättä jalat on tiukemmat, eikä koostu löllöreisistä. Eli ne lihakset kyllä on siellä, vaikka epätoivo meinasikin välillä nostaa päätään.  Ei tästä sen enempää, lisätkää päivät viikkoihinne ja muistakaa venytellä.

Lopetin ainakin viikoksi kahvinjuonnin, koska oon jatkuvasti niin väsynyt ja tarvitsen kupillisen ennenkuin aamulla kykenen toimimaan. Viikoksi siksi, että haluan testata vaikutukset - ja haluan vielä joskus juoda kahvia, mutta luulen etten senkään jälkeen aloita taas. Toinen päivä on nyt menossa, ja viikon päästä sitten julkaisen siitä blogipostauksen - samaan tyyliin kuin ruuduttomasta viikosta - päivä kerrallaan. Nyt tuntuu kyllä ettei pää toimi sen vertaa että että keksisi muuta sanottavaa kuin: ulkona sataa lunta.

Hyvää maanantaita

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

kuntokevät puolivälissä.

Nyt tulee pelkkiä kuntokevät juttuja - mutta ei tässä paljon muuta ehdi tekemäänkään, kun hyvä että saa sen puolituntisen mahtumaan aikatauluihin (niihin, jotka pyörii Emilin nukkuessa). 

Jokatapauksessa, toistojen noustessa huomaan että välipäivät tekee aika gutaa. Jotta ei kuitenkaan tulisi laiskoteltua, niin oon valinnut viikosta kaksi päivää jolloin en tee mitään - ja niistä seuraavat päivät teen nämä liikkeet tuplana. Tiukkaa, muttei mahdotonta. 

Mittauspäivä on huomenna, eli toivon että olisi tullut jotain muutakin tulosta kuin se että MULLA MENI ENNEN 35 MINUUTTIA KOKO SARJAAN - JA TÄNÄÄN HUOMASIN ETTÄ TEIN SEN 22 MINUUTISSA! Face that bitches! En ollut uskoa silmiäni kun katsoin päälle jäänyttä sekunttikelloa. 22 minuuttia! COME ON! Ja niistä sentään ensimmäiset 6 minuuttia menee cardioihin, sekä 1,5 minuuttia muihin missä on aika, eli ei nopeutettavissa oleviin liikkeisiin. 

Me ollaan jo puolivälissä (11 viikkoa enää) - ja koska en viitsi aina tätä koko blogitilaa täyttää niillä samoilla lapuilla, niin kertauksen vuoksi ensi viikolla ollaan menossa..

cardio 15
ab 13
tight 11
laihisraivarit 10
arm 9
butt 7

Meitsin hauis toivottaa teille onnea ensi viikkoon. Voin ottaa siitä kuvan sitten kun se ei ujostele. Se on siellä. Oikeesti. Mä tunnen sen, mutta en saa sitä näkyville. Mut siel se on. Moi.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Fb saatana

Ihmiset tykkää jakaa facebookissa, toiset enemmän - toiset vähemmän. Itseäni on pistänyt silmään (taas jälleen: joten ei mikään uusi juttu) tämä: 

päivitys:"Ei vitsi, kyl nyt niin harmittaa"
kommenttiboksi:
"hei apua mikä sul on"
"ootsä kunnos mikä on??"
"voi voi koita pärjää <3" 
vastaus joko tulee (joka hämmentää soppaa entisestään) tai ei luultavasti tule ollenkaan, mutta jos ihmeen kaupalla tulee niin se on jotain tällästä:

"tää on niin kauheeta"

TSIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIISUS!!!!!!! Oikeesti JENGI! Jos te haluutte jakaa ni jumalauta kertokaa nyt kanssa. Tälläset hyperuteliaat ihmiset joutuu repimään hiuksiaan päästä kun laitetaan arvoituksia fb-sivut täyteen ja edes kommentteja tiiraamalla ei selviä että mikä nyt on. Miksi tehdään sellaisia päivityksiä missä laitetaan yks, tai kaks sanaa tai muuten vaan halutaan ilmoittaa että ollaan sairaalassa tai poliisiasemalla ja vittu että ärsyttää mutta ei sitten voida kertoa MIKSI. Ihan tästä intoutuneena tekisi mieli vaan out of nowhere päivittää jotain hyperarvoituksellista jota en koskaan paljasta. Joka saattaa kertoo mun ruoasta. Tai esim varpaista.

Kiitos avautumismahdollisuudesta. Peace!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Kuntokevät jatkuu

Mä oon unohtanut täysin kirjoittaa kuntoviikon menokohdat! Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että välillä on tullut mieleen, mutta kaiken tekemisen ohella oon siirtänyt sen myöhemmäksi ihan näköjään kahdella viikolla.

Nyt en oo mittaillut, enkä mittaakkaan, kuin vasta seuraavana viikonloppuna, tai maanantaina - sillä nyt on ollut sen verran ruokaisat viikonloput että meikän motivaatio tippuu niin kovaa lattiaan, että ääni kuuluu jos nyt totean ettei oo tullut edistystä.

Tänään tulee mukaan viimeinen 30-haaste ja sen jälkeen mennään vaan joka viikko päivällä ylöspäin näissä mukana olevissa haasteissa.

Mun oma favorite on arm - haaste, sillä viikon jälkeen tunnen jo hauiksen ja pystyin jopa punnertamaan kunnolla sunnuntaina (alku viikon punnerruksille ois joku vaan nauranut). Sen lisäksi mun allikaverit ei enää hytky omassa tahdissaan vaan on selkeästi jo enemmänkin mukana menossa samassa rytmissä mun kanssa.

TÄLLÄ VIIKOLLA:


Tää on vielä ihan semisti iisi, joten eiköhän se tälläkin viikolla mee hammasta purematta. 

päivä 5.


Tästä mennään päivää 6 - ja ainoa mikä laittaa tosissaan töihin on noi perusvatsat. Meikäläinen meinaa ottaa vähän käsillä vauhtia ylös tullessa. Frendit pyörimään ja hampaat yhteen. 


Tää on ihan uus juttu eli päivä 1! Aika samoja kuin tightissakin.


<3 ah. päivä 2.


Tää on hel-vet-ti. Mä en tiedä miks mun jalat ei ollenkaan totu tähän. nyt lähtee vielä toi kolmannen päivän 30 sekunttia ja 20:kin on jo persele.


Tässä totesin, että kello helvettiin ja sitten kun tuntuu että oisko mennyt jo aika niin sitten vilkaistaan. Jos kelloa tykkää tuijotella niin tulee bussin odotusefekti. Minuutti on loppumaton.

Päivä 9.

maanantai 8. helmikuuta 2016

kuntokevät - neljäs viikko

Katsoin youtubesta miten mountain climber tehdään - ja onnekseni tajusin, että oon tehnyt sen äärimmäisen rankalla tavalla. Silti tuo minuutti noita hyppyjä ja pomppuja on tuntunut jo aika raskaalta. Ei kuitenkaan onneksi mahdottomalta. Tänään ne nousee jo reiluun minuuttiin ja sitten tulee lisäksi seinää vasten istuminen. Viikon päästä mittaus joka vähän jännittää, kun tässä on nyt tulut herkuteltua näiden synttäreiden takia. Iik!


Tällä viikolla siis tästä 2. päivä

Tästä 3. päivä


Laihis uutena eli 1. päivä!

Ja tämä 6 päivä. onneksi vaan 5 sekuntia lisää. 


Meinasin tehä tsemppirunon mut aivot ei pelitä, joten sanon vaan et muistakaa miks alunperin lähditte tähän. Ja ettikää netistä sellanen ihanne vartalo mihin tähtäätte. Niin ei sit itketä. Minuutti on jo kova aika pomppia, joten kaikki ketkä tekee sen joka saatanan päivä, niin voitte olla ylpeitä.
Mä oon.



AINII! 1/5 TEHTY. 

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

story about narcissism 3 - kaverin silmistä

Tämä tarina kertoo siitä, miten narsismi vaikuttaa ystävyyssuhteisiin. Olen googlannut ja löydän narsisteja ystävistä, sukulaisista, työkavereista, mutta siitä miten narsistinen aviomies vaikuttaa vaimon ystävyyssuhteisiin, ei löydy mistään. Ja se aihe on kaikista lähimpänä sydäntäni, sillä ystävä jonka kanssa olen kokenut kaikista eniten on vasta nyt pääsemässä eroon (tärkeä sana:) henkisesti omasta hullusta rakkaudestaan. Siitä rakkaudesta, jota hän koki miestään kohtaan, sekä siitä rakkaudesta, jota miehensä koki hänen kauttaan itseään kohtaan.

Miia oli ammattikoulussa iloinen, päättäväinen, omaehtoinen ja välittävä. Häntä ei muiden puheet kiinnostaneet ja oli kavereiden ärsytykseksi välillä liiankin sosiaalinen. Jos ovi ei ollut auki Miia meni ikkunasta - ja jos isä sulki ikkunan meni Miia taas ovesta. Perhe oli Miialle kaikki kaikessa, myös se minkä hän oli kerännyt ympärilleen myöhemmin. Ystävistään, luokkakavereistaan.

Miialla oli paljon ystäviä, myös paljon miespuolisia kavereita. Miia oli niin välitön, että miehet tulivat hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen, kuten myös toisinpäin. Miian kanssa oli helppo olla.

Miian isä kuoli 2010 helmikuussa, joka oli Miialle iso juttu. Myös siksi, että Miia näki miten äiti ja sisko isän kuolemasta kärsivät. Miia alkoi juoda ja pian mukaan tulivat huumeet.
Miia tapasi Aaron pian tämän jälkeen, jonka kanssa viihtyi. Aaro oli itsevarma ja hauska - ja lopullisesti Miian sydämen vei Aaron taito puhua kaikesta, kenen kanssa vain.

Miia ja Aaro viettivät railakkaan ensimmäisen vuoden, kunnes Aaro säikäytti Miian kunnolla. Miia juoksi Aaroa karkuun kotiin eikä päästänyt mustasukkaisuuskohtauksen saanutta miesystäväänsä sisälle. Aaro kuitenkin jyskytti ja mekasti niin kovaa, että Miia pelkäsi naapureiden soittavan poliisit. Aaron päästäminen sisään oli virhe, sillä se oli Miian ensimmäinen kosketus tulevan miehensä väkivaltaan. Aaro kuristi Miiaa ja heitteli tätä pitkin seiniä. Seuraavana päivänä hyvitteli, selitteli. Miia antoi anteeksi.

Aarolla oli tapana hankkiutua vaikeuksiin, mutta Miia rauhallisuudellaan ja fiksuudellaan pelasti Aaron tilanteesta kuin tilanteesta.

Miia lopetti kaman käytön ja tulikin sen jälkeen raskaaksi. Aaro ilahtui lapsesta, mutta ei lopettanut käyttöä. Aaro oli menoissaan ja Miia yksin. "Kyllä se sitten rauhottuu, kun Ville syntyy" se vakuutteli itselleen.

Miia sai Aaron kiinni pettämisestä, mutta ei vedenpitävillä todisteilla, joten uskoi Aaron vakuuttelut. Aaro oli velkaa ja jätti Miian kotiin hätistelemään velan perijöitä. Miian äiti maksoi Aaron velat. Aaro pelastui.

Ville syntyi, Aarolle tuli lisää velkaa. Aaron vanhemmat maksoivat velat. Aaro pelastui. Aaro joutui vankilaan. Ville oli 1-vuotias. Miia ei saanut lähteä ulos, kun Aaro oli vankilassa. Aaro ei pitänyt siitä ajatuksesta. Aaro tuli vankilasta, Miia ei saanut lähteä ulos. Aaro heitteli Miiaa välillä edelleen. Miia luki Aaron viestejä, joista löytyi petoksia - edelleen. Aaro sanoi että rakastaa Miiaa, eikä oo tehnyt mitään. Miia uskoi Aaroa.

Aaro osasi puhua. Se puhui mustan valkoiseksi - ja valkoisen mustaksi, jos kyse oli jostain toisesta. Aaro syytti Miiaa pettämisestä, varas ei luota muihin. Aaro ei pitänyt siitä, että Miia näki ystäviään. Miespuoliset ystävät jäivät jo suhteen alussa, mutta Miia piti Aaron puolia, koska ajatteli tuntevansa Aaron. Uskoi mitä se sanoi. Muut valehtelivat. Jos Aarolla oli velkaa, se oli muiden syytä. Jos Aarosta valehdeltiin, niin sille oltiin kateellisia. Miialle perhe oli tärkein. Ja niin se oli edelleen. Aaro oli Miian perhettä.

Myös mä uskoin suurimmaksi osaksi Aaroa, koska Miia uskoi. Otin Aaron jopa meille asumaan, kun se pääsi toisen kerran vankilasta. Koska nyt Aaro oli tajunnut. Nyt se sai uuden alun perheensä kanssa. Ei mennyt kauaa kun Aaro alkoi epäillä taas Miiaa ja sortui sitten taas päihteisiin. En ottanut sitä meille enää takaisin. Otin Aarolle vipin, koska Miia lupasi taata sen, jos Aaro ei saakkaan rahoja. Oli pakko, Aaro ois muuten tapettu. Jälkeenpäin ajateltuna uskon, että Aarolta oli vain rahat loppu.

Miia sai taas kiinni Aaron pettämisestä. Muiden kautta. Aaro kielsi kaiken. Se esitteli Miian lapsuudenkaveria tyttöystävänään kaduilla, kun Miia oli lapsen kanssa kotona. Miia oli jo muuttanut äidilleen, koska rahat ei riittäneet Aaron sähläyksien takia.

Miia uhkasi jättää Aaron. Aaro tajusi taas. Se tajusi kuinka Miia on sille sen elämä ja ilman sitä se tappaa itsensä. Se aiheutti harmia sen perheelle, Miian perheelle, Miialle ja Villelle.

Miia oli kerran pettänyt Aaroa, kun niillä meni huonosti ja siihen Aaro nojasi kaikki vaatimuksensa Miian ulos menemisistä. Ei saa mennä. Ei saanut mennä ennenkään, mutta nyt oli oikea syy. Eikä Aaro tietenkään ollut pettänyt Miiaa. Niin se aina sanoi.
Aaro oli saanut Miian elämästä jo pois melkein kaikki Miian kaverit. Vain mä olin jäljellä. Kun mäkin käänsin selkäni Aarolle ja puhuin ja puhuin, valkoista takaisin mustaksi, tuin ja hermostuin, en jaksanut ja taas jaksoin, kunnes en jaksanut - Miia viimein tajusi. Se tajusi mikä Aaro on. Se on narsisti.

Silloin se tapahtui. Aaro esitti yrittävänsä itsemurhaa. Se sulki puhelimen, kaikki säikähti. Se ootti että Miia ajoi pihaan ja sitten se otti pillerit. Ehkä otti. Aaron tarinoilla on aina 5 puolta ja todennäköisesti totuus on se kuudes. Se seisoi siellä keittiössä ja laittoin sen paketin taskuun niin että Miia näki. Ville näki. Sitten se meni oksentamaan. Pyyteli taas anteeksi - ja sanoi kuinka ei voi elää ilman Miiaa. Miia antoi sille mahdollisuuden.

Se käänsi Miiaa mua vastaan. Mä olen kuulemma aina vihannut sitä. Oon katkera omista suhteistani. Siksi mä vihaan sitä, enkä haluu et ne on yhdessä. Niin se sanoi. Se oli Aaron totuus.
Mä näin miten Miia muuttu. Siitä tuli varovainen, hiljanen. Aaro hallitsi sen elämää ja jos Aaro käski Miia meni. Ei se voinut muuta. Miia oli kuin narkomaani, henkisessä koukussa Aaroon. Miia laihtui ja mua alkoi pelottamaan. Pelkäsin, että se väsyy liikaa. Sen piti pitää huolta Villestäkin. Aaro alkoi puhumaan siskoilleen Miian ja mun sairaasta ystävyyssuhteesta, kuinka paljon paskaa mä oon Miialle kuulemma tehnyt ja kaiken se on antanut anteeksi. Kuinka hyvä ihminen Miia on, mutta kuitenkin paska sille. Kuinka hyvä ihminen se itse on, tajunnut kaiken - ja kukaan ei ymmärrä. Aaro pisti äitinsä soittamaan Miialle. Aaron siskot soitteli Miialle. Miia aikoo kuulemma viedä Aarolta kaiken. Jos Miia hakee yksinhuoltajuutta Aaro ei voi olla Villelle isä. Niin se sano.

Se sanoo, tekee ja kieltää. Todisteiden ollessa pöydälläkin se kieltää. Sitten se syyttää ja vähän kiristää, uhkailee ja alkaa kehumaan. Rakastaa kuulemma niin paljon. Vähän itkasee. Puhuu taas mustan valkoiseksi.

Välillä mä mietin, että mitä jos en ois jaksanut. Mitä jos oisin luovuttanut. Mitä jos Miia ois luovuttanut. Mitä jos meidän välit ois katkenneet sen takia, että Aaron ote on niin luja. Nykyään me välillä vähän nauretaan, kuinka hullu se on. Kunnes me taas vakavoidutaan ja pudistellaan päätä. Elämä ei aina oo helppoa, mutta jos sä näät siellä tunnelin päässä sun ystävän käden. Niin sä jaksat. Niin kauan sä jaksat.

Sen jälkeen kun Miia tajus, se on pikkuhiljaa päässyt enemmän irti Aarosta. Avioero tulee voimaan toukokuussa, mutta edelleen Aaro on vahvoilla. Henkisesti. Pikkuhiljaa Miia on kuitenkin pääsemässä siitä irti ja mä näen - kuinka se sama vanha ihminen välillä pilkistää sieltä kaiken paskan keskeltä. Se on ruvennut tekemään omia juttujaan, näkemään ketä haluaa. Siit on tullut taas vahva. Se aikoo voittaa Aaron - ja se riittää.

Mun Miia on tullut takasin.

story about narcissism

Lähes kaikki ovat tunteneet ja jopa seurustelleet narsistin kanssa. Tai vähintään tuntevat jonkun, joka on. Olen huomannut kaveripiirissäni yllättävän yleisenä narsismin läsnäolon suhteissa, sillä oman kokemukseni jälkeen ymmärsin narsismia paremmin ja erotin kusipäät ja narsistit toisistaan. Ennen sitä narsismi käsitteenä oli itselleni täysin outo.

Narsismista kirjoitetaan paljon, mutta mielestäni ei tarpeeksi yksityiskohtaisesti uhrien selviytymisistä, tai ajatuksista mitä he käyvät suhteessaan läpi. Narsismin kanssa painivat googlaavat sormet sauhuten tietoa ja apua netistä ja haluan ymmärryksen lisäksi antaa heille tietoa siitä, etteivät he ole asioiden kanssa yksin, sekä siitä että elämä jatkuu narsisti suhteen jälkeen. Voimakkaampana. Iloisempana. Narsistista eroon pääsemisen aikana löytää itsensä uudelleen ja kasvaa vahvempana. 


Kuten oman elämänsä Fenix-lintu.


Narsistit myrkyttävät kaiken ympäriltään - ja olen huomannut käytyäni läpi oman narsistirakkausuhteeni, että on jopa vaikeampaa seurata vierestä, kun läheinen ihminen painii samojen ongelmien kanssa, sillä haluaisi antaa osan siitä voimasta ystävälleen, mitä itse sai viimein asioiden selvittyä. Narsistin uhrit ovat usein yksin, sillä narsistin hurmaava ulkokuori saa muut epäilemään uhrien kertomia asioita suhteestaan. Eikä ihme, sillä alkaahan sitä epäilemään omaa kokemustaan välillä jopa itsekin. 


Narsisteja on monen asteisia, mutta aina he jättävät uhreihinsa jäljet, jotka harvoin unohtuvat. Jotkut ovat pahempia, kuin toiset, mutta koskaan narsistista eroon pääseminen ei ole helppoa henkisesti, eikä aina myöskään fyysisesti.



"He eivät rakasta itsään - vaan kuvajaista itsestään, jota heidän täytyy ruokkia - ja jonka hajoamisella on tuhoisat seuraukset."
- Analyzer

Narsisti on aluksi hurmaava ja huomioiva. Hänen kanssaan kokee maailman ihan erilaisena, kuin sen on nähnyt ennen. Narsistia haluaa miellyttää ja rakastaa. Häntä haluaa rakastaa vielä enemmän kun rakkaus alkaa kääntyä itseään vastaan, jopa siihen pisteeseen asti, että unohtaa rakastaa itseään.

Nämä ovat tarinoita siitä, kuinka rakkaus toista kohtaan muuttuu painajaiseksi.

Nämä ovat ystävieni tarinoita suhteistaan. Heidän luvallaan - jopa pyynnöstään - kirjoitettuja. Nimet on muutettu.

"Tapasin Jessen sen aikaisten kavereideni kautta. Hän oli eloisa, villi, itsevarma ja jännittävä. Kaverini varoittelivat hänestä ja sanoivat, etten saisi nähdä häntä. En ymmärtänyt miksi ja Jessen nauraessa noille mielipiteille ihmettelin niitä vielä enemmän. Ne saivat ehkä jopa Jessen näyttämään silmissäni vieläkin viehättävämmältä. Aloimme pikkuhiljaa näkemään enemmän ja Jessen elämäntarina, sekä tapa elää tekivät vaikutuksen. 

Seurustelimme ja ensimmäistä kertaa aloin epäilemään Jesseä pettämisestä, silloin en vielä ollut niin kiinni hänessä, että pystyin pistämään juttumme jäihin aika helposti. Jesse harmitteli asiaa, mutta jätti sen kutenkin siihen sen enempää kyseenalaistamatta. Jatkoin elämääni, kunnes jossain vaiheessa alkoi tulla viestiä. Alkuun Jesse lähetti vain, että mitä kuuluu, mutta sitten hän kertoi että on ikävä ja voitaisiin nähdä. Pidin siitä, että tuollainen ihminen kuin Jesse haluaa nähdä juuri mua, vaikka olin nuorempi ja paljon kiltimpi kuin hän ja hänen kaverinsa, joten suostuin. Hyvin nopeasti juttumme etenikin taas suhteeksi. 

Emme asuneet yhdessä, mutta olin hyvin paljon Jessen luona, sekä vietin aikaa hänen kavereidensa kanssa. Omani jäivät vähemmälle enkä edes ymmärtänyt kuinka paljon vähemmälle. Kaverini suuttuivat ja halusivat nähdä, mutta halusin vain viettää aikaa Jessen kanssa. 

Äkkiä tulin raskaaksi ja muutimme yhteen. Jo raskausaikana Jesse teki mitä halusi, jouduin poistumaan kotoani, kun hänen naispuolisia kavereitaan(myöhemmin ymmärsin ne suhteiksi, vaikka silloin jo epäilin) tuli kylään, sillä en kuulemma osannut käyttäytyä. Olin kuulemma liian mustasukkainen. Jesse jätti minut yksin vatsani kanssa kotiin odottamaan. Jos halusin hänen tulevan aikaisemmin kotiin hän vastasi, että jos alan kellottamaan hän ei tule ollenkaan. Tietenkin halusin hänen tulevan joten vaihtoehtoja ei ollut.

Anteeksipyyntöä en saanut koskaan, sillä Jesse oli oikeutettu menemään ja tekemään. Monet kerrat sain hänet kiinni outouksista mm. lukemalla hänen viestejään, mutta siitä seurasi tietenkin silmitön raivo siitä, että menen hänen puhelimelleen. Ei mitään siitä mitä sieltä löytyi. Jesse sai minutkin tuntemaan oloni huonoksi syyttelystäni ja sai mut unohtamaan sen mitä sieltä puhelimesta löytyi - eli sen mistä tämä riita alunperin lähti. En halunnut jäädä yksin lapseni kanssa joten vaihtoehtoja ei taaskaan mielestäni ollut. Jesseen piti yrittää luottaa. Olihan hän vielä ihana mullekkin, joten pelkäsin olevan suuri virhe jättää Jesse. 

Välillä Jesse nolasi mut ja sai tuntemaan oloni huonoksi. Kertoi mitä kaverinsa olivat musta puhuneet - ja kertoi kavereilleen mitä äitini oli musta puhunut. Äitini oli kuulemma sanonut, että olen huora joka ei koskaan siivoa. Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta Jessen piti saada vahviketta omalle tarinalleen.

Muutimme ja lapsi syntyi. Meillä meni ihan hyvin, kunnes Jesse rupesi viipymään töissä ja kotiin tullessaan lähti heti kavereilleen. Työpäivä oli niin rankka että hänen täytyi tuulettua. Mulla ei ollut rankkaa, olinhan vain koliikkilapsen kanssa kotona, eihän siinä ole mitään hommaa. Pelkkää lomailua päivästä toiseen. Olin yksin lapsen kanssa ja erittäin väsynyt siivoamiseen, ruoan laittamiseen, olemiseen. Jos olin itse jossain näkemässä kavereita, niin Jesse oli silloin kotona, joten äkkiä halusinkin olla kotona päivystämässä, josko Jesse jäisi kotiin, että saisin olla edes hetken perheenä yhdessä. Näin kuitenkin tapahtui erittäin harvoin. 

Odottelin Jesseä joskus melkein aamuyöhön ja myöhemmin sain tietää, että hän oli ollut toisen naisen kanssa. Pettämisestä sain hänet taas monta kertaa kiinni, mutta koska en saanut häntä kiinni itseteossa, niin todisteet eivät riittäneet jotta olisin uskaltanut lähteä.

Viimein hänen ystävänsä kertoi totuuden jolloin aloin hänen kanssaan keskustelemaan asioista. Meille molemmille selvisi paljon Jessen kaksoiselämästä, kuinka hän puhui pahaa musta kavereilleen - kuinka en siivoa, en anna, enkä päästä häntä ulos - ja kuinka hän oli vääristellyt asioita, aikoja, paikkoja - ja tietenkin pitänyt yllä suhteita avoliittomme ulkopuolella. Luonnollisesti Jesse suuttui ystävälleen ja laittoi välit poikki. Eikä kommentoinut sanallakaan totuutta, kirosi vain paskoja ystäviään. 

Sain pontta erota, sillä tajusin etten seurustellut ihmisen kanssa kenen kanssa luulin seurustelevani. Jesse itki ja väitti ettei koskaan ollut pettänyt mua. Jopa omalle isälleni.Onneksi olin hänen kaveriltaan kuullut totuuden, muuten saattaisin olla tuossa suhteessa edelleen.
Jätin Jessen ja aloin elää omaa elämääni. Siitä se todellinen painajainen vasta alkoi. Olin kotihoidon tuella ja tein keikkoja - joten ostin kaikki ruoat ja kävin kaupassa, kun Jesse maksoi lainan lyhennykset. Tästä seurasi se, etten saanut käyttää nettiä, en kahvinkeitintä, en autoa, enkä syödä hänen ruokiaan. Olin ansassa omassa rakkaustarinassani. 

Asiaa helpotti se, että aloin ihastumaan Jessen kaveriin. Sillä tunteella menin läpi koko eron Jessen kanssa. Meille tuli vähän juttuakin - ja vietimme aikaa keskenämme Jessen ollessa muualla. Valoa oli tunnelin päässä.

Puhuin äitini, sekä Jessen kaverin kanssa - ja sain voimaa taistella tuota pahuutta vastaan. Kävin rempseästi ilmoittamassa, että kahvinkeitin on minun, joten hän ei voi kieltää mua sitä käyttämästä. Vastaus oli suurta kummastelua siitä, mitä sekoilen, ei hän ole niin käskenyt. Olin taas avuton. Tuntui että olin sekoamassa, eikä asiaa auttanut se että Jesse sanoi kuinka minä sekotan hänen päänsä. Päätin kuitenkin pitää pääni ja olla vahva, mutta siitä seurasi uhkailut. Jesse koitti joskus heittää kahvikupilla, sekä sohvat lenteli hänen hermostuessaan. Koskaan hän ei koskenut, mutta löi mm. nyrkillä seinään suoraan naaman edestä ja kehuskeli kaikille kuinka olin säikähtänyt. 

Onneksi jossain vaiheessa Jesse sai tietää minusta ja kaveristaan ja sai tarpeekseen. Puukko kurkullani huusi lapseni edessä, että pitääkö minut tappaa. Sinä päivänä lähdin ja taistelin, arvostin ja elin. Jesse uhkasi, että jos haen yksinhuoltajuutta hän laittaa porukkaa oveni taakse. En hakenut, mutta olin tarpeeksi vahva taistelemaan takaisin. Jesse ei voittanut. Ei saanut minua pelkäämään.

Kaikki omaisuus jäi Jesselle, enkä saanut talostakaan mitään, mutta sain itseni takaisin - ja se on tärkeintä. Välillä toivon, että olisin ollut tarpeeksi vahva taistelemaan loppuun saakka, mutta sillä hetkellä se tuntui liian ylivoimaselta. 

Nykyään olemme väleissä - onhan meillä yhteinen lapsi - mutta en koskaan tule unohtamaan niitä tunteita mitä hänen kanssaan kävin - ja ne ovat vaikuttaneet sen jälkeisiin suhteisiin ja tapaani käsitellä asioita. En uskalla kiintyä, enkä täysin luottaakkaan. Mutta jonain päivänä uskallan taas. Hyviä ihmisiä on olemassa, sen opin - ja itseään pitää muistaa rakastaa. Senkin opin. "

- Maisa


Huomasin näitä tarinoita kirjoittaessani, että nämä eivät olekaan mitään lyhyen kaavan kerrottavia, joten joudun pätkimään nämä kirjoitukset monen eri otsikon alle. En halua tiivistää näiden ihmisten kokemuksia osiin, sillä tämä on myös heidän tapansa käsitellä näitä asioita.

 Tulkoon tästä siis tarina narsismista osa 1. 

perjantai 5. helmikuuta 2016

Ekologinen iltapesu

Emil on nyt nukkunut jo jonkun aikaa omassa sängyssään ja muutaman yön ollut heräämättä ollenkaan. Maitoa en ole öisin enää antanut ja päivälläkin juodaan tuttelia vain aamupalan ja lounaan välissä, ennen aamupäiväpäikkäreitä. Tutteli jäi pois samoihin aikoihin kun Emil alkoi nukkumaan läpi yön, eli jaksan toivoa että näillä kahdella on yhteys.

Viimeyö oli kuitenkin taas vertaansa vailla - ja kuuluu kategoriaan äitiyden tähtihetket.

Emil heräsi n. 23.30 ja jonkun aikaa kuunneltuani totesin, että nyt ei kyllä nukahda uudestaan. Itse olin juuri ehtinyt nukahtaa, kun sitten raahauduin peitto suojanani hakemaan rääkyvän melkein 1-vuotiaani viereeni nukkumaan.

Sillä hetkellä ajattelin sen olevan helpompi vaihtoehto kuin se, että löydän itseni nukkumasta pää nojaten pinnasänkyyn. Tästä jouduin kuitenkin pyörtämään mielipiteeni, sillä Emil muutaman pyörähdyksen tehtyään vietti seuraavat KAKSI TUNTIA väitellen kanssani siitä pitääkö pää olla tyynyssä, sekä siitä säilytetäänkö varpaita äidin nenä - ja suuakselilla. Jossain vaiheessa sain tarpeekseni ja käänsin kylkeä ajatellen, että pienet väliaika torkut ovat paikallaan. Päätti Emil sitten sen aikaa istua tai makoilla tai whatever, kunhan varpaat ei oo mun kuonossani kiinni.
Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun naamalleni pärskähti valtava määrä vettä. Lievässä unenpöpperössä tajuntaani hiipi hitaasti mutta varmasti, mistä se vesi oikein ilmestyi. MUN AVOKADO. Emil oli heittänyt puolessa litrassa vettä lilluneen avokadon siemenen sängylle ja sitä seurasi tietenkin ne vedet.
Hirveän kuivausepisodin jälkeen muutama minuutti siemenen etsintää, kunnes se löytyy epäilyttävän tyytyväisesti makoilevan lapseni tutkivista käsistä. Pari ärräpäätä ja tilannekatsaus:

Emil lähti omaan huoneeseensa nukkumaan.

tiistai 2. helmikuuta 2016

You go girl!

Mul oli semmonen yks. Kaikil on varmaan ollu semmonen yks. Kenen kaa ajatukset meni ihan yhteen - ja oli semmonen superfiilis kun olitte yhdessä. Sellanen ainutlaatunen. Semmonen yks kenestä ties jos sillä ei oo kaikki hyvin vaikka ette nähneetkään - ja tajusit mitä se tarkotti ilman että sen piti ees selittää. Semmonen kuka kaikessa omanlaisuudessaan kaivo itselleen sellasen paikan mun mieleen, ettei se sieltä koskaan unohdu.
Semmonen kenen kanssa perhosparvi lähti vatsassa lepattamaan joka kerta kun näitte. Semmonen joka piti mua henkisesti kädestä läpi kahden paskan ja läpsi omallaan naamaan niitä ketkä yritti kampittaa. Semmonen joka anto mulle sellasia neuvoja, minkä avulla porhallan edelleen eteenpäin ja ihan tosi tyytyväisenä. Sellasia neuvoja mitä jakelen mielellään muillekkin ja mua melkein ärsyttää, kun ne ei tajuu niitä ennenku on melkein liian myöhästä. Aasit.
Semmonen ketä mietin edelleen, että mikä oikeesti meni vikaan. Semmonen josta mietin että annoin sille kaiken anteeks ja antaisin edelleen. Unohin vaan sanoo sen. Sellanen kuka ois niiden kaikkien sähläysten ja mokien arvonen. Sellanen yks kelle en sanonut silloin miten paljon siitä tykkäsin - ja miten paljon oon sitä sen jälkeen katunut. Ihan vaan siks et en saanut koskaan tietää miten sit ois käynyt. Sellanen yks kelle sanoin sen sit kuitenkin ihan liian myöhään ja tyypilliseen tapaani täysin väärään aikaan. Mut en mä silti tiedä oisko se toiminut, eikä mua se silleen haittaa. Se vaan haittaa, etten tajunnut silloin yrittää niin paljon, kun se ihminen ois ansainnut.
Semmonen jota miettiessä tajuan, että mun on pakko kaikille sanoo, että ilman vastaväitteitä, kertokaa niille kenestä välitätte miten paljon välitätte, astukaa syteen ja saveen, satuttakaa itsenne ja älkää pelätkö sitä. Sen pelon takana on niin paljon mistä jäätte paitsi jos sen takia jarruttelette. Ja ykssuuntasella on turha pakittaa. Menkää mukavuusalueen yli ja koittakaa, ettei tarvi sitten piirrellä niitä omia rajoja pienemmäksi. Muuten seisotte jonain päivänä keskellä olohuonetta, hakkaatte jalkaa maahan ja mietitte että viittisköhän sitä vähän kiljasta ääneen, jos se vähän helpottais sitä turhautumisen tunnetta mikä hiipii sieltä aivoista, kun viimein tajuaa.
Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa - ja vaikka silti menis kaikki päin vittua, niin mitä sitten. Senku polkasee vähän jalkaa lattiaan, murahtaa ja antaa mennä taas eteenpäin.

Ja sit viel kaikille iso pus!

maanantai 1. helmikuuta 2016

kuntokevät - kolmas viikko

Toi 40 sekunttia mountain climberiä oli jo täyttä hulluutta, niin vähän pelottaa jo tämän viikon kokonainen minuutti. sen lisäksi tulee mukaan thightti ykkönen, joten luulisi tämän viikon jälkeen jo tuloksia syntyvän. Tähän mennessä ensimmäisen viikon suurpudotuksen jälkeen mun paino on pomppinut, mutta vyötäröltä on lähtenyt 4 cm, sekä rinnan ympärys on pienentynyt 5 cm, joka on ääretömän iloinen yllätys, kun se ei ollut ensimmäisen viikon aikana pienentynyt ollenkaan. Lantio, hauis - eli mun allikaverini - sekä reisi on pysynyt ennallaan, mutta pohjekin näyttää pienentymisen merkkejä kahden sentin verran.

Kertokaa tekin jotka ootte lähteneet tähän mukaan teidän tämän hetkisiä saavutuksianne! Ruokavaliota en edelleenkään ole muuttanut ollenkaan, sillä en niin paljon syö ihmeruokia että haluaisin niistä vähistä luopua. ensi viikolla mukaan tulee laihis haaste, mutta siitä sitten silloin!

Tällä viikolla mennään siis cardion 5:ssä päivässä:


Vatsahaasteen 2:ssa päivässä:


Sekä uutena thightin 1:nen päivä!


Nyt ei muuta kuin voimia tähän, alku viikko on aina ihan vittuenjaksamäluovutan, mutta tostain jälkeen siihen alkaa tottumaan ja viikonloppuna huomaa jo pystyvänsä niihin!

Muistakaa pysyä yhdessä päivässä per viikko, niin ei tuu liikaa kerralla - mielelle eikä nivelille!

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kuntokevät

Aloitettiin Jossu-Jiin kanssa kuntokevät, ruokavalioihin sen enempää katsomatta. Syödään molemmat siis perus kotiruokaa, sekä joskus herkutellaan. Jos joku haluaa lähteä tähän sata varmasti kuntoa kohottavaan treeniin mukaan, niin laitan tänne ylös miten tämä etenee.

Toukokuun viimeiseen päivään asti meidän suoritukset suurenee. Idea lähti näistä 30 päivän superkunto kuukausista, mutta kun meidän usko noihin nopeisiin toistojen korotuksiin on vähän heikko, sillä nehän käy niveliin enemmänkin kuin lihaksiin.
Näinpä me pidennettiin niin, että tehdään sitä yhtä päivää aina viikko - ja kuuden ensimmäisen viikon aikana lisätään uusi 30 päivän treenihaaste (joka maanantai) kehiin. Eli ensimmäistä (cardio) treeniä me ollaan tehty nyt keskiviikosta asti ja koska se oli sen verran lällärislei, niin nostettiin perjantaina tokaan päivään ja huomenna kolmanteen, jolloin mukaan lähtee ab vatsatreenin ensimmäinen päivä.





Eli ensi viikko cardion kolmatta päivää ja vatsojen ensimmäistä päivää. Sitä seuraavalle viikolle uusi haaste, sekä jo olevissa haasteissa päivillä eteenpäin. Toukokuun viimeiselle viikolle ehtii kertyä jo pelkästään thightin 29 päivä, sekä muissakin mennään jo aika kovissa suorituksissa. 
Kun viikon teet samaa liikettä, niin lihakset, SEKÄ MIELI ehtii tottua tähän uuteen elämäntapa meininkiin.

Kahden viikon välein meillä on mittaus, mutta tänään otin varaslähdön ja huomasin, että pelkästään keskiviikosta asti (Vaatteet päällä, keskellä päivää mitattu) tehdyt treenit olivat vaikuttaneet meikäläisen vyötärön ympärykseen jo neljällä sentillä. Mulla sitä ylimääräistä tosin onkin edelleen laiskuuteni sekä ruokahaluni takia raskaudesta jäänyt se 12 kiloa. 

Jos joku haluaa mukaan, niin meillä on valmiit kuusi 30 päivän treeniä, joista vedän uuden tähän blogiin joka sunnuntai, sekä muistutan missä päivässä ollaan menossa. 

Ps. Toi mountain climb-liike on täysi painajainen. Tehkää se ensin. 


muok! olin laittanut väärän 30 päivän treenin.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Kissa nimeltä Kissa.

Selailin näitä mun tunnisteita ja huomasin, etten oo kirjottanut blogikirjotusta meidän Kissasta ollenkaan! Siis sellaista pikkutarinaa, mikä kertoo vaan tosta äärimmäisen itsetietoisesta otuksesta. Ja vaikka tää saattaakin kuulostaa hassulta, niin tarina on tosi. Jokaista yksityiskohtaa myöten.

Ensinnäkin, kun mä aamulla herään niin Kissa on makkarin ovella vastassa. Se seuraa mua keittiöön - ja se seuraa mua Emilin huoneeseen. Lopulta se tulee mukaan myös herättämään Emiliä. Se vahtii että vaihdan sille varmasti vedet ja jos siltä jotain puuttuu, niin se maukuu tyhmää ihmistä mun kannoilla sotkeutuen mun jalkoihin niin kauan, että tajuan mistä on kyse. Kun me lähdetään viemään Veeniä eskariin, Kissa menee ikkunalaudalle sanomaan meille moimoi - ja kun me tullaan eskarista- se on siinä edelleen. Kun se näkee meidät niin se juoksee ovelle ja on siellä kurnuttamassa (oikeasti kurnuttamassa, en osaa sitä ääntä paremmin kuvailla) meitä vastassa.

Kun siivoan niin Kissa seuraa kaikkia narunmuotosia esineitä. Myös moppia, joka ei omasta mielestäni juurikaan narua muistuta, sekä myös mun villasukkat maistuu. Se tulee mun mukaan laittamaan Emiliä nukkumaan - ja kun Emil herää niin se tulee hakemaan mut ja ohjaa mut Emilin huoneen luo. Kerran itkuhälytin ei toiminut, niin Kissa herätti mut keskellä yötä, että kuulisin Emilin huudon. Se on mun oma vahtikissa.

Jos se haluaa että sitä silitetään, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Se nimittäin änkee itsensä syliin käden alle ja hinkkaa itseään (välillä myös näykkii) mun kättä vasten, niin kauan että luovutan. Välillä se änkee mun koneen päälle ja kääntää sen näytön ylös alaisin, jota en varmaan koskaan tule ymmärtämään. Joskus yritän tuupata sitä rintakehästä pois mun ruokalautaselta, mutta se vaan vähän nojaa taaksepäin ja jatkaa mun lounassaaliin tutkimista. Jos sen päästää yöllä huoneeseen, niin se nukkuu perinteisen nylkyttämisrumbansa jälkeen mun vieressä. Nylkyttäminen tapahtuu siis mun peittooni. Ja sohvatyynyyn, aina päiväunien välissä. Myös välillä vilttiin, sekä pehmoleluun. Ja Kissahan on leikattu. Ja ihan ajoissa.

Koiria se ei pelkää niin ollenkaan, itseasiassa koirat pelkää sitä. Välillä epäilen sen olevan koira, niin innoissaan se lähtee pihalla tervehtimään "lajitovereitaan". En ole ainut joka on todistanut koiran lähteneen karkuun, kun Kissa niin päättäväisesti menee kohti. Yläkerran tappajakoiriakaan se ei älyä pelätä. Menisi varmaan niitäkin moikkaamaan - koira kun on - jos päästäisin. Ne vaan söisi meidän koiran nimeltä Kissa. Joka on siis kissa. Kai.

Meijän Kissa saa myös lahjoja, se on saanut herkkuja, kortin ja taulun.

Mutta ei sille silti mikään vedä vertoja, vaikka se kaikessa ihanuudessaan onkin ärsyttävä. Mä kun oon enemmän koiraihminen, mutta sellainenhan meillä melkein onkin.

Koira kissan vaatteissa sanoo nyt kaikille hyvää yötä!



Äitiyden tähtihetket

Kun lapsi on pantannut kolme päivää kakkaansa ja saa vihdoin tyhjennettyä sen kerralla ei kiinteänä, ei vaipassa, ei kylpyhuoneessa, vaan todennäköisesti jonkunnäköiselle kankaalle - tai syöttötuoliin. Mayday, mayday!

Pieni pirpana on viimein oppinut nousemaan seisomaan(hurraa!) ja vetää alas finnmarin lasisen kynttilä astian, joka hajoaa lattialle ja kivet leviävät pitkin huonetta. Lapsi nauraa, sinä hermopanikoit. Miksi, miksi et siirtänyt sitä kattotasolle. 

On hellyyttävää katsoa kuinka lapsi tutkii kaappien aukenemismekanismia, kunnes juokset kaapista kaappiin laittamaan tavaroita takaisin sitä mukaa kun toinen tyhjentää niitä. Tyhjentäminen on huomattavasti kivempaa - ja nopeampaa. Harkitset liittymistä seuraan.

Kun tuleva Picassosi käyttää sohvaa tai seinää piirrosalustanaan. Onpahan varmistettu, että taiteen jäljet jäävät tulevalle ihmiskunnalle.

Siivoat lelut pois lattialta, jotta voit imuroida huoneen sinne kuulumattomista syntymäisillään olevista pölypalloista ja imurin kanssa palatessasi toteat lelujen olevan taas lattialla. Ainoa vaihtoehto on lukita lapsi pinnasänkyyn - tai kylpyhuoneeseen.

Kun lapsi on kipeä ja annat erehdyksessä särkylääkettä yöllä itkuiselle rakkaallesi, jonka ajattelit nukkuvan paremmin vieressäsi. Lopputulos on unista äitiä hakkaava alle vuodenikäinen. Painajainen. Lasket minuutteja aamuun.

Tai kun lapsesi herää kello 22 ja päättää jo alkaneiden yöunien olleenkin vain päiväunet. Otat taas minuutti laskimen käyttöösi.

Se oppi kiipeemään, siit on kiva levittää vehnäjauhot lattialle.

Asennat autuudella lapsilukkoja, jotka se neropatti oppii kuitenkin avaamaan. 

Lapsi rakastaa sua niin paljon, että haluaa olla sylissä kun tiskaat, peset pyykkejä, laitat ruokaa, imuroit tai pyyhit pölyjä, mutta ei silloin kun sylisi on vapaana lattiatasolla.

Lapsi saa hermoromahduksen.

Kun lapsesi haluaa katsoa lempielokuvansa. Lempikohdat. Ja kelaat autuaasti elokuvan parhaat palat viiteenkymmeneen kertaan tiivistäen samalla elokuvan viiden minuutin mittaiseksi.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Hypokondria - sairauden pelko

Ajattelin tällä kertaa ottaa puheeksi hypokondrian, eli näin kansankielellä luulosairauden - mikä taas kuuluu kategoriaan kukaaneitajuu, mutta jos joku painiskelee samojen asioiden kanssa (tai on painiskellut) niin alan olemaan itse siinä pisteessä että jos tukea tarvii niin meitsi on täällä!

Joskus lapsena olin lähes varma, että mulla on aivokasvain, mutta se pelko taukosi, kun äitini sanoi että jos lasken pään alaspäin ja ei tunnu painetta niin ei ole. Kunnes mulle tuli poskiontelontulehdus. Siitähän se paniikki lähti taas päälle. Onneksi olin silloin vielä äidin hameen helman pauloissa ja rauhoituin, kunnes jostain selittämättömästä syystä aloin joskus 2011 puhtaan papan jälkeen pelkäämään kohdunkaulan syöpää. Pelko aika lailla paheni vuosien saatossa ja mulla oli kaikki mahdolliset oireet. Sen lisäksi ientulehdukset muuttuivat suusyöviksi, sekä polvessa vihlaiseva kipu oli levinnyttä syöpää.
Raskausajan lappusia täytellessäni pelkkä "raksita jos sinulla on syöpä" sai aikaan pahoinvoinnin sekä käsien hikoilun, sillä eihän sitä tutkittu oltu, mutta olinhan siitä ihan varma. Papaan en uskaltanut mennä, sillä en halunnut tietää paljonko sitä aikaa mulla onkaan jäljellä. Toisinaan iltaisin pohdin että kelle laitan lasten huoltajuudet, tai miten ne pärjää ilman mua. 3 vuotta vietin viimeiset synttärit, viimeiset joulut, viimeiset vaput yms. En koskaan puhunut asiasta oikeastaan kun Rouva Hakkaraiselle ja Jossu-J:lle, sillä suurin osa kavereiden vastauksista oli "no älä nyt oo hölmö ei sulla mitään ole" tai "no mee sinne lääkäriin jos epäilet jotain". Enhän mä voinut mennä ja kyllähän mulla oli!

Kunnes sitten puoli vuotta synnytyksen jälkeen oli pakollinen papa, jota sitäkin vetkutin parilla kuukaudella, kun pelkäsin että ne näkee jo paikan päällä että "on täällä syöpä nyt heti kiireellisenä lääkärille". Kahden viikon jälkeen papasta olin neuvolassa ja kun he olivat siellä tarkastamassa tuloksia valehtelin, että olen käynyt vasta viikko sitten, ettei ne tulokset näy vielä. En halunnut vielkään sitä kuolemantuomiota.

Nyt pari viikkoa sitten katsoin vasta tulokset, eli kokonaiset 5 kk papassa käynnin jälkeen ja siellä ei ollut MITÄÄN. EI MITÄÄN. En voinut uskoa sitä todeksi ja epäilin, että lääkärit olivat tehneet virheen. Sen jälkeen asia valkeni mulle. Oon pelännyt turhaan sitä syöpää, koska mulla ei sitä ole, sillä stressillä aiheuttaisin paljon todennäköisemmin itselleni sen. Senkin että pääsin siihen tilaan jossa uskoin ettei mulla sitä ole vaadittiin todella paljon päätyöskentelyä ja harkitsemista jopa neuvoon soittamista. Luin että Hypokondria saattaa aiheuttaa jopa niitä oireita mitä pelkää olevan, sillä se kuoleman pelon stressin määrä on niin suuri, ettei ihmekään että tulee kipeeksi vatsa, selkä polvet pää ja kaikki mahdollinen. Se aiheuttaa myös hiivasientä joka oli suurin oireen "syövästä".

Päätin, että seuraavaa kolmea vuotta en aio pelätä ja elää rajoitetusti, sillä miksi aloittaa mitään kun kuolee kuitenkin, vaan jos en pääse tästä itse eroon, niin otan yhteyttä jonnekkin ja selvitän mistä tämäkin hulluus johtuu.

Mutta niille kavereille ja läheisille tiedoksi, ketkä tuntee jonkun sairauksia pelkäävän. Kuunnelkaa, älkää vähätelkö, vakuuttakaa vaikka huumorin tajulla - mutta faktoja käyttäen, ettei hätää ole. Esimerkiksi tuokin syöpä vaatii kehittyäkseen sen verran pitkän ajan, ettei siihen vuodessa kuole ja hengissä selviämisprosentti on jotain ihan mieletöntä. Joillain se tauti saattaa nimittäin mennä niin pitkälle, ettei lääkäriin enään uskalla mennä, eikä siitä kellekkään puhua, sillä kyllähän sen itsekin tajuaa miten hullua on olla varma sairaudestaan ja silti olla menemättä lääkäriin. Pelko on vaan niin iso este ettei sitä voi sanoin kuvailla. Menkää vaikka niiden kavereiden mukaan sinne lääkäriin! Jos sekään ei auta niin kehottakaa hakemaan apua ja menkää vaikka sinne mukaan. Soittakaa itse jelppiin ja kysykää itse apua miten voisitte auttaa. Whatever, whenever uskokaa sitä kaveria siinä että se uskoo siihen sairauteen - sillä itse kirjoitin jopa helppiin ja vastaus oli niin omituinen että jätin vastaamatta kokonaan. "hyvä olla vähän luulosairas" sellaisen lauseen sisällä mitä en edes ymmärtänyt. "kerro mistä tämä johtuu" eikai mulla sitä olis jos tietäisin.

Ja ne ketkä asian kanssa painii, lähettäkää sähköpostia tai kirjottakaa kommenttiin omanne tai asianne, tää ei ookkaan mikään dramatisoijien läppä, vaan ihan oikee ongelma, mikä on hoidettavissa seKIN! Pus!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi on jo ovella.

Me vietettiin uusivuosi Rouva Hakkaraisen kanssa katsomassa kaupungin ilotulitusta, Salinkallion koululla tulittamassa, sekä salaisessa dieettipaikassa nimeltään McDonalds. Pojat kiljui riemusta kun ammuttiin meidän pikkusähikäisiä maata pitkin - kun itse hieman arvellen pompittiin aina puoli metriä taaemmaksi, kun ne pyörivät raketit päättivät liikahtaa sentinkin meihin päin. Raketin myyjät olisivat nähdessään nauraneet meidät pilalle, sillä nuo papaattien veroiset sähikäiset olivat puolet siitä vaarasta, mihin me kuvittelimme itsemme laittaneen.

Kaupungin ilotulitus oli MAGEE! Ja niinhän noi pojat taas kiljuivat riemusta. Hullu Hubert huusi kädet levällään hyvää uutta vuotta kaikille, sekä myös erityisesti joulupukille. Veeni ei tiennyt miten päin olisi ollut, sekä pieni Emil, joka pelkää kovia ääniä oli niin lamaantunut (pelosta tai väreistä), ettei saanut suustaan irti pihahdustakaan.

Seuraavana päivänä ilmoitin itseni takasiin facebookin maailmaan, sillä se kynnys minkä olin takaisin liittymisen suhteen rakentanut oli jo sen verran suuri, etten odottelemalla sen ainakaan nähnyt matalevan.  Siispä kohtaa vuosi 2016, vaikka Johanna Pee siitä ennustikin tulevan aikamoisen karmivan. Onneksi(mulle, ei hälle) hän ennusti itselleen vielä pahemman, joten voidaan toisiamme tukien laahustaa kohti suurtakin suurempia kohtalon suunnitelmia. Toivottavasti ihan kaikki ei mee prikulleen oikein, jotta noin on ees jotain itsekunnioituksen rippeitä jäljellä vuodesta 2016.

HYVÄÄ TÄTÄ VUOTTA!

Ps. Emil kävelee tukea vasten, etunojassa joten vauhti on kova. Sen lisäksi oottelen mun lapsilukkojani kiinasta - mitä nopeemmin ne tulee, sitä turvallisempaa - sillä Emil ei jätä rauhaan mun keittiön laatikoitani! Jos joku on keksinyt jonkun loistavamman idean kuin tuolibarrikadi, suut auki!