uhmavaihe

Uhmaikä. Täysin harhaanjohtava nimi. 1-vuotiaan uhma, 2-vuotiaan uhma, 3-vuotiaan uhma... 6-vuotiaan uhma. Kuulostaa turhan lohduttomalta sanoa, 'sillä on vaan uhmaikä, se menee ohi', kun tosiasia on se, että alle vuoden päästä alkaa uusi uhma. Sanoisin ennemminkin uhmakausi. Meillä on meneillään uhmakaudet. On Emilin murinauhmis ja Veenin keljukettuäidinhermoromahdus-uhmis.

Emilhän on luonteeltaan jo rauhallisempi ja kiltimpi, vierailla se laittelee ovia kiinni ja tuoleja paikoilleen (niinkuin täälläkin), pyyhkii omat mehunsa lattialta ja vie roskat roskiin. Sen uhma tulee selkeesti niin kutsuttuna pidätettynä raivona. Se haluaa tehdä, se koittaa tehdä - välillä se kans tekee - mutta kun sitä kehtaa komentaa niin sen silmät pullistuu ja se murahtaa. Joskus se lyö kämmenellä seinää, lattiaa, veikkaa tai mua. Etenkin silloin se lyö mua kun opetan sitä sanomaan 'äiti', ihan vaan näin offtopic.

Mutjoo, Veeni. Sen kettu-uhmis tulee esiin mahdollisimman ärsyttävällä tavalla. Se sylkee (eilen meinas pestolimat lentää mun vesilasiin), suihkuttelee salaa deodorantit tyhjäksi (sekä vierailla, että kotona), se pyörii tuolilla eikä usko, se heittää seinäkoristeet roskikseen ja uhmaa kotiintuloaikoja, se huutaa. ulvoo, raivoo ja haluaa, mutta muistaa sitten taas, että onkin pieni vielä, kun se kesken kaiken huonon omatuntonsa haluaa äidin viereen nukkumaan.

Mun tekis mieli taas mennä parvekkeelle huutamaan suoraa huutoa, kun on taas vedet puristettu järkeä käyttäen pesusienestä pöydänkautta lattialle. Suutun, huudan, rankutan ja koen itsekin huonoa omaatuntoa. Aloitan joka aamun niin, että tänään vaan ystävällisesti selitän esikoiselle miksi ei oo ok heitellä tuoleja, takkeja, tavaroita tai paiskoa ovia kun menee hermo tai miksi äitiä pitää totella, kun äiti käskee - ja sitten viimeistään kello 18 mielikuva revin hiuksia päästä ja jo kello 18.10 mietin oisko voinu taas ite vähän purra hammasta yhteen.

Mut ei se mitään, se on vaan uhmavaihe ja menee ohi. Joskus.

Pus!