Viikko - Done.

Ajattelin ensin, että kirjoitan päivä päivältä vieroittautumiseni tylsyys hetket. Kuinka makaan lattialla ja envaankeksitekemistä! Sitten loppuviikosta alan nousta koomasta elämään ja tajuan että enää pari päivää ilman arkea täyttävää ohjelmia.

Mutta kävikin niin erilailla, että voin kertoa ihan yleisesti fiiliksistä.
Jo ensimmäisenä päivänä tunsin helpotuksen sekaista outouden tunnetta, kun ei TARVINNUT avata puhelimesta muuta kuin radio. Sen lisäksi aamujen tuntimäärä pieneni ja kun normaalisti olen herännyt viiden ja puoli 6 aikaan, niin nyt heräsin poikien kanssa kuudelta ja kerettiin ihan hyvin tehdä kaikki aamujutut. En voi käsittää että olen tunnin hitaampi aamulla jos näprään puhelinta aamutoimien lomassa.

Aamupäivällä sen sijaan oli vähän probleemaa siinä vaiheessa kun Emil nukahti, mutta jotenkin senkin ajan sai siivotessa kulumaan ja kuten aamulla, elämä oli kovin kiireetöntä. Ne 3 tuntia mitä me kotona kerettiin olemaan ennenkuin lähdettiin hakemaan Veeniä eskarista tuntuivat paljon pidemmiltä, tai sitten ne ovat tuntuneet aiemmin lyhyemmiltä, joista voin syyttää vain ja ainoastaan ohjelmia ja sovelluksia.

Veenin kotiin tullessa se hauskuus alkoi. Me tyhjennettiin vaatehuone ja se oli kivaa! Se ei ollut pakottava tehtävä minkä haluaa nopeasti alta pois, vaan se oli yhteistä tekemistä ilman häiriötekijöitä ja ilman kiirettä. Järjestettiin myös Veenin lelulaatikot ja tehtiin sille maja. Vaihdettiin Emilin huoneen järjestystä ja ajeltiin leluautolla Emil kyydissä taloa ympäri. Pelattiin monopolia, mentiin Kissan kanssa ulos ja tehtiin ite mysliä.

Iltaisin menin sänkyyn samaan aikaan poikien kanssa ja kirjaa lukien nukahdin jo kahdeksan jälkeen. Normaalisti olisin ottanut "oman aikani" katsoen ohjelmia, jolloin nukkumaan meno myöhästyi tunnilla tai kahdella tähän viikkoon nähden.

Tein myös aika yllättävän huomion: Kun jossain vaiheessa päivää tulee vetämätön olo ja kellahtaa sohvalle, sekä mahdollisesti laittaisi sarjan tai elokuvan pyörimään ja lepuuttaisi itseään sen puoli tuntia tai jopa kaksikin, niin sen jälkeen on ihan yhtä väsynyt, ellei jopa väsyneempi. Tällä viikolla kellahdin, makasin mitään tekemättä 5-15 minuttia, jonka jälkeen totesin olevani valmis taas uusiin haasteisiin. Mikään ruutu ei väsyttänyt silmiäni ja se lepohetki oli oikeasti lepohetki. Myös lapset saivat jakamattoman huomion ja kaikilla oli viikko mikä tuntui melkeinpä lomalta.

Perjantaina oli herkkupäivä, jolloin lipsuimme illalla katsomaan ohjelmaa. Huomasin sen vaikutukset heti! Nukkumaanmeno viivästyi, Veeni oli seuraavana päivänä kiukkuinen. Lauantaina oli taas helpompi pistää jotain taustalle pyörimään, etenkin illalla, kun Veeni oli lähtenyt isälleen ja Emil mennyt nukkumaan. Kierre oli taas valmis.

Kaikenkaikkiaan aloin miettimään, että miten olin edes ehtinyt katsoa aiemmin ohjelmia, saati näprätä puhelinta. Nyt kun mietin, missä menee kultainen keskitie ohjelmissa ja puhelimen käytössä, niin sen hahmottaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tuntuu että jokainen hetki on pois kototöistä tai lapsilta.

Suosittelen kaikille nyt vielä enemmän viikkoa ilman ruutua. Ei väsytä, ei stressaa. On vain elämä.

Ps. HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ RAKAS VEENI! Joka täyttää tänään 6-vuotta ja vetelee aamupalaansa sängyssä.

Älä puutu niin et suutu

Puu ja kuori, kun on kyseessä parhaan kaverin henkinen hyvinvointi ja tulevaisuus. On autettu ja kuunneltu, mietitty ja tongittu - ja silti tilanteet muuttuvat, kunnes palautuvat takaisin lähtöpisteeseen - ja parisuhteet pysyy.
Sitten turhaudun ja tajuan, että elän itse ihan liikaa mukana koko suhteessa, vaikken ole siinä edes kolmas osapuoli. Yritänkö alitajuisesti päättää omat suhteeni heidän avullaan, vai vain pyyteettömästi saada kaverini tajuamaan missä mennään. Tosiasahan on, että kukaan ei tiedä suhteesta paremmin kuin he ketkä siinä itse seisovat.
Jos mielestäni ystäväni ei näe kunnolla, niin täytyisi vain ymmärtää, että ei ne olekkaan mun silmät millä hän suhdettaan katsoo. Ja vaikka olisinkin oikeassa ja häneltä menee vuosia hukkaan, niin... mitä vittua sitten Tiina. Väännetäänpä asia simppeliksi, jos ei pysty kuuntelemaan, ei kuuntele. Jos ei pysty auttamaan, ei auta. Jos haluaa puuttua, ei puutu - sillä se ei kertakaikkiaan auta mitään vaikka kuinka itse haluaisi.
Ihminenhän on loppujen lopuksi itsekäs ja tässäkin taitaa olla kyse musta. Enkös se olekin mä joka en halua katsoa vierestä, Ja mä joka en halua että mun kaveriin sattuu.
Joten heitänpä marionetti nukkeni nurkkaan ja menen tästä itsetutkiskelun jälkeen peilin eteen ja annan muiden elää elämäänsä niinkuin haluavat.
Anyway, mähän rakastan mun kavereita - ne on parhaita tyyppejä maan päällä ja oon vaan niin onnekas että just ne kaverit on mun kavereita. Pus!