Puu ja kuori, kun on kyseessä parhaan kaverin henkinen hyvinvointi ja tulevaisuus. On autettu ja kuunneltu, mietitty ja tongittu - ja silti tilanteet muuttuvat, kunnes palautuvat takaisin lähtöpisteeseen - ja parisuhteet pysyy.
Sitten turhaudun ja tajuan, että elän itse ihan liikaa mukana koko suhteessa, vaikken ole siinä edes kolmas osapuoli. Yritänkö alitajuisesti päättää omat suhteeni heidän avullaan, vai vain pyyteettömästi saada kaverini tajuamaan missä mennään. Tosiasahan on, että kukaan ei tiedä suhteesta paremmin kuin he ketkä siinä itse seisovat.
Jos mielestäni ystäväni ei näe kunnolla, niin täytyisi vain ymmärtää, että ei ne olekkaan mun silmät millä hän suhdettaan katsoo. Ja vaikka olisinkin oikeassa ja häneltä menee vuosia hukkaan, niin... mitä vittua sitten Tiina. Väännetäänpä asia simppeliksi, jos ei pysty kuuntelemaan, ei kuuntele. Jos ei pysty auttamaan, ei auta. Jos haluaa puuttua, ei puutu - sillä se ei kertakaikkiaan auta mitään vaikka kuinka itse haluaisi.
Ihminenhän on loppujen lopuksi itsekäs ja tässäkin taitaa olla kyse musta. Enkös se olekin mä joka en halua katsoa vierestä, Ja mä joka en halua että mun kaveriin sattuu.
Joten heitänpä marionetti nukkeni nurkkaan ja menen tästä itsetutkiskelun jälkeen peilin eteen ja annan muiden elää elämäänsä niinkuin haluavat.
Anyway, mähän rakastan mun kavereita - ne on parhaita tyyppejä maan päällä ja oon vaan niin onnekas että just ne kaverit on mun kavereita. Pus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti