Tänään oltiin sitten ottamassa niitä valokuvia siihen passiin, kun eilen meikämuija älykkyyttä uhkuen odottelin siellä poliisiasemalla oikein ajanvarauksen kanssa ilman valokuvia, ilman lapsen henkkareita, sekä ilman Emilin henkilöturvatunnusta asennettuna pääkopan muistisyövereihin.
Kyllä, tässä vaiheessa myönnän lievän häpeän punoituksen. Ja tässä vaiheessa vakuutan, että muistan Veenin turvatunnuksen vaikka unissani. En ole siis välinpitämätön äiti ihminen, vaan helposti numerot päässäni sekoittava, joten tuollaisen pitkän numerosarjan opettelu on yhtä vaikeaa kuin perunamuussin tekeminen (ellei ole rouva 'kohta entinen' Hakkarainen ja tiedä, että siihen ei saa käyttää sauvasekoitinta.)
Näinhän tässä taas kävi.
Muttasiis! Oltiin tosiaan siellä valokuvaamossa ja oli kyllä niin maailman sympaattisin ja kärsivällisin ihmisolento siellä kameran takana, että voin vaan lämpimästi suositella kaikille ketkä haluaa Lahdessa ottaa kuvia valokuvaamo Helläkoskea. Emilin oikea korva kurotti kohti lattiaa ja vasen käsi oli suussa. Vasen käsi kurotteli kohti kuvaajaa ja oikea käsi oli naaman eessä. Räkää valui nenästä ja vieteri oli unohtunut takapuoleen. Harjoiteltiin mäkihyppyä ja öristiin. Silti en kuullut hengen tuhahdustakaan muilta kuin itseltäni ja kuvatkin saatiin aikaiseksi. Oikea korva oli edelleen hieman toverikaveria sen lattian kanssa, sekä suu yhteistyökykyisesti auki, mutta jos nämä kelpaavat poliisille, ne kelpaavat myös minulle.
Ainiin, jos jotain kiinnostaa mun kiivien kohtalo, niin kaks niistä nyrjähti. En tiedä siitä sen enempää, kissa ehkä tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti