You go girl!

Mul oli semmonen yks. Kaikil on varmaan ollu semmonen yks. Kenen kaa ajatukset meni ihan yhteen - ja oli semmonen superfiilis kun olitte yhdessä. Sellanen ainutlaatunen. Semmonen yks kenestä ties jos sillä ei oo kaikki hyvin vaikka ette nähneetkään - ja tajusit mitä se tarkotti ilman että sen piti ees selittää. Semmonen kuka kaikessa omanlaisuudessaan kaivo itselleen sellasen paikan mun mieleen, ettei se sieltä koskaan unohdu.
Semmonen kenen kanssa perhosparvi lähti vatsassa lepattamaan joka kerta kun näitte. Semmonen joka piti mua henkisesti kädestä läpi kahden paskan ja läpsi omallaan naamaan niitä ketkä yritti kampittaa. Semmonen joka anto mulle sellasia neuvoja, minkä avulla porhallan edelleen eteenpäin ja ihan tosi tyytyväisenä. Sellasia neuvoja mitä jakelen mielellään muillekkin ja mua melkein ärsyttää, kun ne ei tajuu niitä ennenku on melkein liian myöhästä. Aasit.
Semmonen ketä mietin edelleen, että mikä oikeesti meni vikaan. Semmonen josta mietin että annoin sille kaiken anteeks ja antaisin edelleen. Unohin vaan sanoo sen. Sellanen kuka ois niiden kaikkien sähläysten ja mokien arvonen. Sellanen yks kelle en sanonut silloin miten paljon siitä tykkäsin - ja miten paljon oon sitä sen jälkeen katunut. Ihan vaan siks et en saanut koskaan tietää miten sit ois käynyt. Sellanen yks kelle sanoin sen sit kuitenkin ihan liian myöhään ja tyypilliseen tapaani täysin väärään aikaan. Mut en mä silti tiedä oisko se toiminut, eikä mua se silleen haittaa. Se vaan haittaa, etten tajunnut silloin yrittää niin paljon, kun se ihminen ois ansainnut.
Semmonen jota miettiessä tajuan, että mun on pakko kaikille sanoo, että ilman vastaväitteitä, kertokaa niille kenestä välitätte miten paljon välitätte, astukaa syteen ja saveen, satuttakaa itsenne ja älkää pelätkö sitä. Sen pelon takana on niin paljon mistä jäätte paitsi jos sen takia jarruttelette. Ja ykssuuntasella on turha pakittaa. Menkää mukavuusalueen yli ja koittakaa, ettei tarvi sitten piirrellä niitä omia rajoja pienemmäksi. Muuten seisotte jonain päivänä keskellä olohuonetta, hakkaatte jalkaa maahan ja mietitte että viittisköhän sitä vähän kiljasta ääneen, jos se vähän helpottais sitä turhautumisen tunnetta mikä hiipii sieltä aivoista, kun viimein tajuaa.
Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa - ja vaikka silti menis kaikki päin vittua, niin mitä sitten. Senku polkasee vähän jalkaa lattiaan, murahtaa ja antaa mennä taas eteenpäin.

Ja sit viel kaikille iso pus!