Äitiyden tähtihetket

Kun lapsi on pantannut kolme päivää kakkaansa ja saa vihdoin tyhjennettyä sen kerralla ei kiinteänä, ei vaipassa, ei kylpyhuoneessa, vaan todennäköisesti jonkunnäköiselle kankaalle - tai syöttötuoliin. Mayday, mayday!

Pieni pirpana on viimein oppinut nousemaan seisomaan(hurraa!) ja vetää alas finnmarin lasisen kynttilä astian, joka hajoaa lattialle ja kivet leviävät pitkin huonetta. Lapsi nauraa, sinä hermopanikoit. Miksi, miksi et siirtänyt sitä kattotasolle. 

On hellyyttävää katsoa kuinka lapsi tutkii kaappien aukenemismekanismia, kunnes juokset kaapista kaappiin laittamaan tavaroita takaisin sitä mukaa kun toinen tyhjentää niitä. Tyhjentäminen on huomattavasti kivempaa - ja nopeampaa. Harkitset liittymistä seuraan.

Kun tuleva Picassosi käyttää sohvaa tai seinää piirrosalustanaan. Onpahan varmistettu, että taiteen jäljet jäävät tulevalle ihmiskunnalle.

Siivoat lelut pois lattialta, jotta voit imuroida huoneen sinne kuulumattomista syntymäisillään olevista pölypalloista ja imurin kanssa palatessasi toteat lelujen olevan taas lattialla. Ainoa vaihtoehto on lukita lapsi pinnasänkyyn - tai kylpyhuoneeseen.

Kun lapsi on kipeä ja annat erehdyksessä särkylääkettä yöllä itkuiselle rakkaallesi, jonka ajattelit nukkuvan paremmin vieressäsi. Lopputulos on unista äitiä hakkaava alle vuodenikäinen. Painajainen. Lasket minuutteja aamuun.

Tai kun lapsesi herää kello 22 ja päättää jo alkaneiden yöunien olleenkin vain päiväunet. Otat taas minuutti laskimen käyttöösi.

Se oppi kiipeemään, siit on kiva levittää vehnäjauhot lattialle.

Asennat autuudella lapsilukkoja, jotka se neropatti oppii kuitenkin avaamaan. 

Lapsi rakastaa sua niin paljon, että haluaa olla sylissä kun tiskaat, peset pyykkejä, laitat ruokaa, imuroit tai pyyhit pölyjä, mutta ei silloin kun sylisi on vapaana lattiatasolla.

Lapsi saa hermoromahduksen.

Kun lapsesi haluaa katsoa lempielokuvansa. Lempikohdat. Ja kelaat autuaasti elokuvan parhaat palat viiteenkymmeneen kertaan tiivistäen samalla elokuvan viiden minuutin mittaiseksi.

Hypokondria - sairauden pelko

Ajattelin tällä kertaa ottaa puheeksi hypokondrian, eli näin kansankielellä luulosairauden - mikä taas kuuluu kategoriaan kukaaneitajuu, mutta jos joku painiskelee samojen asioiden kanssa (tai on painiskellut) niin alan olemaan itse siinä pisteessä että jos tukea tarvii niin meitsi on täällä!

Joskus lapsena olin lähes varma, että mulla on aivokasvain, mutta se pelko taukosi, kun äitini sanoi että jos lasken pään alaspäin ja ei tunnu painetta niin ei ole. Kunnes mulle tuli poskiontelontulehdus. Siitähän se paniikki lähti taas päälle. Onneksi olin silloin vielä äidin hameen helman pauloissa ja rauhoituin, kunnes jostain selittämättömästä syystä aloin joskus 2011 puhtaan papan jälkeen pelkäämään kohdunkaulan syöpää. Pelko aika lailla paheni vuosien saatossa ja mulla oli kaikki mahdolliset oireet. Sen lisäksi ientulehdukset muuttuivat suusyöviksi, sekä polvessa vihlaiseva kipu oli levinnyttä syöpää.
Raskausajan lappusia täytellessäni pelkkä "raksita jos sinulla on syöpä" sai aikaan pahoinvoinnin sekä käsien hikoilun, sillä eihän sitä tutkittu oltu, mutta olinhan siitä ihan varma. Papaan en uskaltanut mennä, sillä en halunnut tietää paljonko sitä aikaa mulla onkaan jäljellä. Toisinaan iltaisin pohdin että kelle laitan lasten huoltajuudet, tai miten ne pärjää ilman mua. 3 vuotta vietin viimeiset synttärit, viimeiset joulut, viimeiset vaput yms. En koskaan puhunut asiasta oikeastaan kun Rouva Hakkaraiselle ja Jossu-J:lle, sillä suurin osa kavereiden vastauksista oli "no älä nyt oo hölmö ei sulla mitään ole" tai "no mee sinne lääkäriin jos epäilet jotain". Enhän mä voinut mennä ja kyllähän mulla oli!

Kunnes sitten puoli vuotta synnytyksen jälkeen oli pakollinen papa, jota sitäkin vetkutin parilla kuukaudella, kun pelkäsin että ne näkee jo paikan päällä että "on täällä syöpä nyt heti kiireellisenä lääkärille". Kahden viikon jälkeen papasta olin neuvolassa ja kun he olivat siellä tarkastamassa tuloksia valehtelin, että olen käynyt vasta viikko sitten, ettei ne tulokset näy vielä. En halunnut vielkään sitä kuolemantuomiota.

Nyt pari viikkoa sitten katsoin vasta tulokset, eli kokonaiset 5 kk papassa käynnin jälkeen ja siellä ei ollut MITÄÄN. EI MITÄÄN. En voinut uskoa sitä todeksi ja epäilin, että lääkärit olivat tehneet virheen. Sen jälkeen asia valkeni mulle. Oon pelännyt turhaan sitä syöpää, koska mulla ei sitä ole, sillä stressillä aiheuttaisin paljon todennäköisemmin itselleni sen. Senkin että pääsin siihen tilaan jossa uskoin ettei mulla sitä ole vaadittiin todella paljon päätyöskentelyä ja harkitsemista jopa neuvoon soittamista. Luin että Hypokondria saattaa aiheuttaa jopa niitä oireita mitä pelkää olevan, sillä se kuoleman pelon stressin määrä on niin suuri, ettei ihmekään että tulee kipeeksi vatsa, selkä polvet pää ja kaikki mahdollinen. Se aiheuttaa myös hiivasientä joka oli suurin oireen "syövästä".

Päätin, että seuraavaa kolmea vuotta en aio pelätä ja elää rajoitetusti, sillä miksi aloittaa mitään kun kuolee kuitenkin, vaan jos en pääse tästä itse eroon, niin otan yhteyttä jonnekkin ja selvitän mistä tämäkin hulluus johtuu.

Mutta niille kavereille ja läheisille tiedoksi, ketkä tuntee jonkun sairauksia pelkäävän. Kuunnelkaa, älkää vähätelkö, vakuuttakaa vaikka huumorin tajulla - mutta faktoja käyttäen, ettei hätää ole. Esimerkiksi tuokin syöpä vaatii kehittyäkseen sen verran pitkän ajan, ettei siihen vuodessa kuole ja hengissä selviämisprosentti on jotain ihan mieletöntä. Joillain se tauti saattaa nimittäin mennä niin pitkälle, ettei lääkäriin enään uskalla mennä, eikä siitä kellekkään puhua, sillä kyllähän sen itsekin tajuaa miten hullua on olla varma sairaudestaan ja silti olla menemättä lääkäriin. Pelko on vaan niin iso este ettei sitä voi sanoin kuvailla. Menkää vaikka niiden kavereiden mukaan sinne lääkäriin! Jos sekään ei auta niin kehottakaa hakemaan apua ja menkää vaikka sinne mukaan. Soittakaa itse jelppiin ja kysykää itse apua miten voisitte auttaa. Whatever, whenever uskokaa sitä kaveria siinä että se uskoo siihen sairauteen - sillä itse kirjoitin jopa helppiin ja vastaus oli niin omituinen että jätin vastaamatta kokonaan. "hyvä olla vähän luulosairas" sellaisen lauseen sisällä mitä en edes ymmärtänyt. "kerro mistä tämä johtuu" eikai mulla sitä olis jos tietäisin.

Ja ne ketkä asian kanssa painii, lähettäkää sähköpostia tai kirjottakaa kommenttiin omanne tai asianne, tää ei ookkaan mikään dramatisoijien läppä, vaan ihan oikee ongelma, mikä on hoidettavissa seKIN! Pus!

Uusi vuosi on jo ovella.

Me vietettiin uusivuosi Rouva Hakkaraisen kanssa katsomassa kaupungin ilotulitusta, Salinkallion koululla tulittamassa, sekä salaisessa dieettipaikassa nimeltään McDonalds. Pojat kiljui riemusta kun ammuttiin meidän pikkusähikäisiä maata pitkin - kun itse hieman arvellen pompittiin aina puoli metriä taaemmaksi, kun ne pyörivät raketit päättivät liikahtaa sentinkin meihin päin. Raketin myyjät olisivat nähdessään nauraneet meidät pilalle, sillä nuo papaattien veroiset sähikäiset olivat puolet siitä vaarasta, mihin me kuvittelimme itsemme laittaneen.

Kaupungin ilotulitus oli MAGEE! Ja niinhän noi pojat taas kiljuivat riemusta. Hullu Hubert huusi kädet levällään hyvää uutta vuotta kaikille, sekä myös erityisesti joulupukille. Veeni ei tiennyt miten päin olisi ollut, sekä pieni Emil, joka pelkää kovia ääniä oli niin lamaantunut (pelosta tai väreistä), ettei saanut suustaan irti pihahdustakaan.

Seuraavana päivänä ilmoitin itseni takasiin facebookin maailmaan, sillä se kynnys minkä olin takaisin liittymisen suhteen rakentanut oli jo sen verran suuri, etten odottelemalla sen ainakaan nähnyt matalevan.  Siispä kohtaa vuosi 2016, vaikka Johanna Pee siitä ennustikin tulevan aikamoisen karmivan. Onneksi(mulle, ei hälle) hän ennusti itselleen vielä pahemman, joten voidaan toisiamme tukien laahustaa kohti suurtakin suurempia kohtalon suunnitelmia. Toivottavasti ihan kaikki ei mee prikulleen oikein, jotta noin on ees jotain itsekunnioituksen rippeitä jäljellä vuodesta 2016.

HYVÄÄ TÄTÄ VUOTTA!

Ps. Emil kävelee tukea vasten, etunojassa joten vauhti on kova. Sen lisäksi oottelen mun lapsilukkojani kiinasta - mitä nopeemmin ne tulee, sitä turvallisempaa - sillä Emil ei jätä rauhaan mun keittiön laatikoitani! Jos joku on keksinyt jonkun loistavamman idean kuin tuolibarrikadi, suut auki!

a'hoy my mateys! we are havin' a partey here! Fair winds, landlubbers!

Meillä oli tänään synttäribailut ja sen verran verotti, että jatkossa en pidä enää kotisynttäreitä, ainakaan niin kauan kun Emil on pieni. Nykyajan lapsilla tuntui lisäksi olevan vaikeuksia keksiä TEKEMISTÄ. Mikä tuli mulle aivan järjettömän suurena yllätyksenä. Yhdellä oli jopa kiire kotiin pelaamaan, vaikka muut mylläsivät huonetta minkä ehtivät ja piiloutuivat kaappeihin leikin tiimellyksessä. Kyllä pelit on niin tärkeitä että yhdessä olo ja perus leikkiminen jää aivan toiselle sijalle.

Loppujen lopuksi tarjoilut olivat onnistuneet, vaikka aloitin hikistressaamisen jo puoli kymmeneltä, kun synttärit alkoivat vasta kahdelta. Tosin, en tehnyt juurikaan itse muuta kuin pitsan. Lähinnä sekoitin dippejä ja pilkoin - suurin kiitos tarjoiluista kuuluu tehomamma Jonde Veelle, joka väsäsi aivan upean näköisen ja makuisen aarrearkkukakun ja kesti vielä mun ja Emilin seurana täällä viimeisen vieraan lähtöön asti. Kiitos siitä, olisin muuten saattanut vain piiloutua sohvan alle ja viettää siellä koko loppupäivän. Lasten valtaama kaappi oli kuitenkin varattu.

Vähän harmittaa etten tajunnut ottaa kuvaa dipistä jossa sukelteli paprika mustekala, enkä lankusta joka väsättiin ovelle, jota pitkin lapset kävelivät meidän merirosvolaivaamme. Sen lisäksi meillä oli suuren suuri merirosvolippu, joka selittämättömästä syystä tipahti heti alkuunsa. Lapsillakin oli hienot asut ja itsekin vedin silmälappu otsalla lähes koko juhlien ajan.

Muuten ruokapöydästä on kuvat ja kakkuohjettakin varmasti saa kun pyytää - jos joku innostuu samanlaisesta. Kakkuhan oli siis valkosuklaa-lime.

Kaikki sotkut jätän huomiselle ja sen jälkeen aloitan niin rentouttavan talviloman kun jouluaattoa edeltävässä tiimellyksessä vaan voi. 

Hyvää yötä.

HAHAA!

Blogi oli väliaikaisesti suljettu, sillä ilmeisesti edellisessä kirjoituksessa oli joku sana tai jotkut sanat minkä takia blogger tarttui kirjoituksiin ja päätti sitten pistää blogin hyllylle. Edelleen on auki mikä se oli, mutta pääasia että täällä ollaan taas. Pienoisen paniikinhan tuo tilanne mulle aiheutti ja hätäisen mielenlaadun ja suurtakin suuremman mielikuvituksen takia olin jo omassa päässäni oikeuden edessä todistelemassa viattomuuttani. Nyt kyllä naurattaa. Anyway täällä ollaan ja toivottavasti pysytään.

Viikko - Done.

Ajattelin ensin, että kirjoitan päivä päivältä vieroittautumiseni tylsyys hetket. Kuinka makaan lattialla ja envaankeksitekemistä! Sitten loppuviikosta alan nousta koomasta elämään ja tajuan että enää pari päivää ilman arkea täyttävää ohjelmia.

Mutta kävikin niin erilailla, että voin kertoa ihan yleisesti fiiliksistä.
Jo ensimmäisenä päivänä tunsin helpotuksen sekaista outouden tunnetta, kun ei TARVINNUT avata puhelimesta muuta kuin radio. Sen lisäksi aamujen tuntimäärä pieneni ja kun normaalisti olen herännyt viiden ja puoli 6 aikaan, niin nyt heräsin poikien kanssa kuudelta ja kerettiin ihan hyvin tehdä kaikki aamujutut. En voi käsittää että olen tunnin hitaampi aamulla jos näprään puhelinta aamutoimien lomassa.

Aamupäivällä sen sijaan oli vähän probleemaa siinä vaiheessa kun Emil nukahti, mutta jotenkin senkin ajan sai siivotessa kulumaan ja kuten aamulla, elämä oli kovin kiireetöntä. Ne 3 tuntia mitä me kotona kerettiin olemaan ennenkuin lähdettiin hakemaan Veeniä eskarista tuntuivat paljon pidemmiltä, tai sitten ne ovat tuntuneet aiemmin lyhyemmiltä, joista voin syyttää vain ja ainoastaan ohjelmia ja sovelluksia.

Veenin kotiin tullessa se hauskuus alkoi. Me tyhjennettiin vaatehuone ja se oli kivaa! Se ei ollut pakottava tehtävä minkä haluaa nopeasti alta pois, vaan se oli yhteistä tekemistä ilman häiriötekijöitä ja ilman kiirettä. Järjestettiin myös Veenin lelulaatikot ja tehtiin sille maja. Vaihdettiin Emilin huoneen järjestystä ja ajeltiin leluautolla Emil kyydissä taloa ympäri. Pelattiin monopolia, mentiin Kissan kanssa ulos ja tehtiin ite mysliä.

Iltaisin menin sänkyyn samaan aikaan poikien kanssa ja kirjaa lukien nukahdin jo kahdeksan jälkeen. Normaalisti olisin ottanut "oman aikani" katsoen ohjelmia, jolloin nukkumaan meno myöhästyi tunnilla tai kahdella tähän viikkoon nähden.

Tein myös aika yllättävän huomion: Kun jossain vaiheessa päivää tulee vetämätön olo ja kellahtaa sohvalle, sekä mahdollisesti laittaisi sarjan tai elokuvan pyörimään ja lepuuttaisi itseään sen puoli tuntia tai jopa kaksikin, niin sen jälkeen on ihan yhtä väsynyt, ellei jopa väsyneempi. Tällä viikolla kellahdin, makasin mitään tekemättä 5-15 minuttia, jonka jälkeen totesin olevani valmis taas uusiin haasteisiin. Mikään ruutu ei väsyttänyt silmiäni ja se lepohetki oli oikeasti lepohetki. Myös lapset saivat jakamattoman huomion ja kaikilla oli viikko mikä tuntui melkeinpä lomalta.

Perjantaina oli herkkupäivä, jolloin lipsuimme illalla katsomaan ohjelmaa. Huomasin sen vaikutukset heti! Nukkumaanmeno viivästyi, Veeni oli seuraavana päivänä kiukkuinen. Lauantaina oli taas helpompi pistää jotain taustalle pyörimään, etenkin illalla, kun Veeni oli lähtenyt isälleen ja Emil mennyt nukkumaan. Kierre oli taas valmis.

Kaikenkaikkiaan aloin miettimään, että miten olin edes ehtinyt katsoa aiemmin ohjelmia, saati näprätä puhelinta. Nyt kun mietin, missä menee kultainen keskitie ohjelmissa ja puhelimen käytössä, niin sen hahmottaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tuntuu että jokainen hetki on pois kototöistä tai lapsilta.

Suosittelen kaikille nyt vielä enemmän viikkoa ilman ruutua. Ei väsytä, ei stressaa. On vain elämä.

Ps. HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ RAKAS VEENI! Joka täyttää tänään 6-vuotta ja vetelee aamupalaansa sängyssä.

Testissä ruuduton viikko

Havahduin huomaamaan, että elämää häiritsemässä on netflixin tv-sarjat, puhelin, sovellukset, tietokone yms. Vaikka en facebookissa enää olekaan, puhelimen pyramid solitaire saga on korvannut sen erittäin huomaamattomasti.
Epäilen, että ruuduton viikko vaikuttaa aika vahvasti siivoamiseen ja ulkoiluun, sillä rehellisesti sanoen tekemisen "puutteesta" seuraa turhautuminen. Ruudut on osana elämää aamupalalla, kun tsekataan netistä uutiset, pelataan ehkä vähän pyramid solitairea, bussia odotellessa, siivotessa pyörii taustalla sarjat sekä illalla taas sarjat. Haluan viettää enemmän aikaa lasten kanssa ja olla siinä touhussa 100% läsnä, siksi hautaamme viikoksi koko poppoon voimin tietokoneen, television, sekä puhelimen nettiselaimen, sarjat ja pelit. Puheluihin ja tekstareihin saa vastata ja radio saa olla päällä. The old good times here I come.
Koska kone ei saa aueta, kirjoitan johonkin muistiin mitä kaikkea sitä saikaan aikaan ja miten paljon se loppujen lopuksi kaikkeen vaikuttaa. En ole avannut esimerkiksi kirjoja moneen kuukauteen, joten saattaa olla että vanha kunnon kirjojen luku palaa taas mukaan elämään. Vähän jännittää ja jos joku haluaa tehdä saman henkisenä tukena, niin kädet ylös tänään, kun siitä olisin vielä tietoinen.

Nähdään viikon päästä, pus!