Kokeilussa kotityöympyrä

Modattiin Veenin ruutuaikavihosta vähän kestävämpi versio, mihin lisäiltiin sitten vauhtiin päästyämme muitakin asioita. 

Punaisia on rajoitetusti - ja tässäkin ruutuaika on rajattu kuuteen 10 minuutin pätkään, käyttääkö hän ne kerralla tai osissa - that's his own choice. Meillä on siis päivässä tunti ruutuaikaa, johon kuuluu kaikenlaisen ruudun ääressä vietetty aika.
Sitten laitettiin sininen have to do-osio, jossa on tällä hetkellä mielikuvituksen puutteen vuoksi vain yksi: ulkoilu. Tämän ideahan on selkeä: Lapsilla on lasten jutut, joita lasten vain kuuluu tehdä - ja niihin ei kuulu työt ja ruutuaika.
Vihreät on niitä my own moneymaker juttuja, joista toi (mahdollisesti tuleva) ahkera työmyyrä voi tienata itse viikko/päivärahansa. Meillä on nimittäin kasvettu ikäväkseni siihen ikään, jossa on mahdollista haluta ihan kaikkea ja loputtomiin. Ehkä tämä rahakäsite konkretisoituu kun kyseessä on oikeasti ikiomat rahat. 

Veeni ja yökyläläinen

Jotain tästä varmaan kertoo se, että julkaisen tähän aikaan. Meidän Veenille tuli siis ensimmäistä kertaa kaveri ihan oikeasti yökylään. Hullu Huberthan on meillä ollut, mutta tämä toveri onkin saman ikäinen kuin Veeni. Palasin itse ajassa taaksepäin: siihen hetkeen, kun omien yökavereideni kanssa kuulen äitini lähestyvät askeleet ja alamme kiireessä (fiksuina tyttöinä) esittää nukkuvaa purskahtelevan naurukohtauksen lomassa.

Mutta nää näiden keskustelut, nää vie voiton ja pelastaa mut hermoromahdukselta. Jasperhan on sellainen poika, että se kyselee. Kun se ei tiedä, niin se kyselee. Ja näin se totesi itsekin. Veeniä ärsyttää suunnattomasti kun illan edetessä tulee monen monta kysymystä. Miksi tän nimi on Leijo? Miksi tää on sun lemppari? Mikä tää on? Mist sä oot tän saanut?  Miks toi kissa tiputti digiboksin? Miks sen nimi on Kissa? Mutta Jasper vastaa Veenin hermoiluun kohauttamalla tyynesti olkapäitään; No jos ei tiedä niin täytyy kysyy. Ja näinhän se on.

Tän ikäiset kaverukset osaavat myös nauraa toisilleen. Kävin nukkumaan menoajan lähestyessä kysymässä, että onkohan Jaspella jo äitiä ikävä. Vastaus oli selkeä; no ei! Silmätkin pullistuivat varmuuden vakuudeksi, ettei varmasti ole epäiltävää. Veeni päätti kompata; "Sillä ois kyl meitä ikävä jos se lähtis täältä, niinku sullakin tulis mua ikävä jos mä lähtisin, koska mä oon sun rakas lapsi" Jaspikin huomasi Veenin lennokkaan aivomaailman ja pilkesilmäkulmassa vilkaisi mua, ennenkuin nauru purskahti suupielistä. Veeni reagoi tähän sillä ainoalla tavalla mitä tässä tilanteessa voi; facepalm ja sängylle kaatuminen.

Tää on itseasiassa ihan kivaa munkin mielestä. Hauskaa Halloweenia!

Älä puutu niin et suutu

Puu ja kuori, kun on kyseessä parhaan kaverin henkinen hyvinvointi ja tulevaisuus. On autettu ja kuunneltu, mietitty ja tongittu - ja silti tilanteet muuttuvat, kunnes palautuvat takaisin lähtöpisteeseen - ja parisuhteet pysyy.
Sitten turhaudun ja tajuan, että elän itse ihan liikaa mukana koko suhteessa, vaikken ole siinä edes kolmas osapuoli. Yritänkö alitajuisesti päättää omat suhteeni heidän avullaan, vai vain pyyteettömästi saada kaverini tajuamaan missä mennään. Tosiasahan on, että kukaan ei tiedä suhteesta paremmin kuin he ketkä siinä itse seisovat.
Jos mielestäni ystäväni ei näe kunnolla, niin täytyisi vain ymmärtää, että ei ne olekkaan mun silmät millä hän suhdettaan katsoo. Ja vaikka olisinkin oikeassa ja häneltä menee vuosia hukkaan, niin... mitä vittua sitten Tiina. Väännetäänpä asia simppeliksi, jos ei pysty kuuntelemaan, ei kuuntele. Jos ei pysty auttamaan, ei auta. Jos haluaa puuttua, ei puutu - sillä se ei kertakaikkiaan auta mitään vaikka kuinka itse haluaisi.
Ihminenhän on loppujen lopuksi itsekäs ja tässäkin taitaa olla kyse musta. Enkös se olekin mä joka en halua katsoa vierestä, Ja mä joka en halua että mun kaveriin sattuu.
Joten heitänpä marionetti nukkeni nurkkaan ja menen tästä itsetutkiskelun jälkeen peilin eteen ja annan muiden elää elämäänsä niinkuin haluavat.
Anyway, mähän rakastan mun kavereita - ne on parhaita tyyppejä maan päällä ja oon vaan niin onnekas että just ne kaverit on mun kavereita. Pus!

Kaikki Emilille, please.

Emil on Veenin iloksi ja siivouksen harmiksi nyt tajunnut, että talossa voi liikkua ihan huonetta pidemmälle. Mikään ei ole turvassa, kun Emil siihen silmänsä iskee. Onneksi ääntä pitävät lelut ovat toistaiseksi sen verran mielenkiintoisia, että niitä voi käyttää houkutuslintuna kun suunta näyttää olevan imuri, kissan juomakuppi tai mikä tahansa, mikä ei ole metriä maanpinnasta. Eilen jouduin lattianpesun ajaksi sitomaan Emilin ovenkarmikeinuunsa, sillä erityiskohtelun sai wc:n käsisuihku ja kissan hiekkalaatikko. Nykyään ei riitä takaisin siirtäminen, sillä siinä ajassa kun itse saat pesutohvelit jalkaasi ja suunnan kohti seuraavaa huonetta, niin Emil on jo siellä.

Hän on myös ymmärtänyt, että haluta saa ja pitää, sillä kun äiti kehtaa ottaa jotain häneltä pois niin se huuto ja mekastus ei jätä mitään epäselväksi. Onneksi muisti ylettää tasan seuraavaan mielenkiintoiseen esineeseen, jolloin voin itse huokaista helpotuksesta - lapsi on taas tyytyväinen.
Velipoika Veeni on yllättävän joustava ja miellyttämishaluinen, sillä salakuuntelin veljesten välisen 'Emil EI'-episodin ja totesin, että siinä vaiheessa kun jästimpi veljes alkaa huutamaan ja kiljumaan tahtoaan läpi, niin Veeni myöntyy ja riita päättyy "no jos sä kerran haluut"-toteamukseen.

Ihania poikia, molemmat.

Haudattu HP

Nyt kiivit ovat siinä tilassa että se on joko talvilepo tai kissan kiroaminen. Ei auta kuin maltillisesti odottaa kolme, neljä kuukautta ja katsoa että lähteekö enää jatkamaan kasvuaan. Ukkitoverin kiivit olivat jääneet pakkasyöksi kasvihuoneeseen, joten he aloittivat ainakin talvehtimisen. Onneksi heillä tosiaan kiivikaksoset kerkesivät sen verran suuriksi kasvaa, että todennäköisesti kestävät talvehtimisen. 

Nuhatyperäflunssa on levinnyt meillä myös mulle, joten valkosipulinuhakaverit sekä sipulimaidot liittyivät tiiviisti myös mun seuraani. Saa nähdä kumpi luovuttaa ensin, sillä keskustaan paineleminen räkätautia uhkuen ei ole luultavasti kenenkään top-listassa. Meikkivoide korostaisi loistavasti nenäni punaisuutta, mutta toisaalta kulmakarvojeni kasvatusprosessin pitäisin mielelläni pienen näkösuojakerroksen alla. Jos jollain on jotain ihmeniksejä nuhan taltuttamiseen, niin otan ne mieluusti kokeiluun.

Syysloman ihanuuden kuitenkin korostaa se, että käytiin (minun piti, mutta ihanaihana isäni sen sitten kuitenkin osti) Expertiltä hakemassa uusi tietokone, sillä vanha (ei todellakaan) niin uskollinen hp:ni rupesi väläyttelemään pelottavaa sinistä lappua valkoisella tekstillä, mikä tarkoitti tietokonekielellä luultavasti eläkeiän lähestymistä, sekä lopullisia hyvästejä. Hp:ssanihan oli lukuisia ongelmia jo heti ostohetken jälkeen (luojan kiitos täysitakuu kaupattiin oston yhteydessä), sillä tyyppivikaisesti web kamera ei toiminut, vaan väitti jonkun muun käyttävän kameraa saman aikaisesti. Toisekseen rungon ylikuumeneminen ja tuulettimen paukkuminen tuli myös kärsittyä. Kerran kone vaihdettiin jo kokonaan uuteen samanlaiseen, mutta samat viat jatkuivat. 

Toistaiseksi olen ollut tähän koneeseen ihan tyytyväinen, lukuunottamatta oman ikäni tuomia kommelluksia, mihin liittyy windows 10:n täysi ymmärtämättömyys. Olen kuitenkin toipunut ensimmäisen illan hermoromahduksesta ja saanut luotua lähes sulavan yhteystyön Asuksen ja itseni välille.  

Nuhakaveri

Veenin vanhapienivääränvärinen sukka muotoutui flunssapojalle nuhakaveriksi vanhan kansan valkosipuli uskomuksia noudattaen. Sisällys silkkaa valkosipulia, jota näprätessään voisi puristella kasaan ja vapauttaa ah-niin-ihania nenää avaavia valkosipuli hajuhyökkäyksiä. Pitäisi tehdä toisellekkin tuollainen, kun yskä ja aivastus kilpailevat suusta tullessaan: kumpi eka, ja kumpaa enemmän. Toisinaan odotamme mielenkiinnolla, kummaksi Emilin pärskä muotoutuu, kun se viimein saapuu hengitysteistä ulkomaailmaan.

Nuhakaveri huutaa helppouttaan: kuoritut valkosipulipalat sukkaan, sukka halki ja solmuun, sekä tussilla kaverille näköelimet ja varmaan sieraimetkin, jotteinoin ihan tukehtuis omaan sisukseensa.

Emil ja matkustuslupa

Eilen käytiin täyttämässä passihakemus, jotta päästään käymään poikien ja ukin (toki poika sekin) kanssa kotivinkin lahjakortilla Virossa päiväristeilyllä, ennenkuin se menee vanhaksi.

Tänään oltiin sitten ottamassa niitä valokuvia siihen passiin, kun eilen meikämuija älykkyyttä uhkuen odottelin siellä poliisiasemalla oikein ajanvarauksen kanssa ilman valokuvia, ilman lapsen henkkareita, sekä ilman Emilin henkilöturvatunnusta asennettuna pääkopan muistisyövereihin. 

Kyllä, tässä vaiheessa myönnän lievän häpeän punoituksen. Ja tässä vaiheessa vakuutan, että muistan Veenin turvatunnuksen vaikka unissani. En ole siis välinpitämätön äiti ihminen, vaan helposti numerot päässäni sekoittava, joten tuollaisen pitkän numerosarjan opettelu on yhtä vaikeaa kuin perunamuussin tekeminen (ellei ole rouva 'kohta entinen' Hakkarainen ja tiedä, että siihen ei saa käyttää sauvasekoitinta.) 

Näinhän tässä taas kävi.

Muttasiis! Oltiin tosiaan siellä valokuvaamossa ja oli kyllä niin maailman sympaattisin ja kärsivällisin ihmisolento siellä kameran takana, että voin vaan lämpimästi suositella kaikille ketkä haluaa Lahdessa ottaa kuvia valokuvaamo Helläkoskea. Emilin oikea korva kurotti kohti lattiaa ja vasen käsi oli suussa. Vasen käsi kurotteli kohti kuvaajaa ja oikea käsi oli naaman eessä. Räkää valui nenästä ja vieteri oli unohtunut takapuoleen. Harjoiteltiin mäkihyppyä ja öristiin. Silti en kuullut hengen tuhahdustakaan muilta kuin itseltäni ja kuvatkin saatiin aikaiseksi.  Oikea korva oli edelleen hieman toverikaveria sen lattian kanssa, sekä suu yhteistyökykyisesti auki, mutta jos nämä kelpaavat poliisille, ne kelpaavat myös minulle. 

Ainiin, jos jotain kiinnostaa mun kiivien kohtalo, niin kaks niistä nyrjähti. En tiedä siitä sen enempää, kissa ehkä tietää.