Mun mummini Inkeri, oli sellainen mummi, joka ei puuttunut muiden riitoihin, vaan hymähtämällä ilmaisi mielipahansa. Sellainen mummi, joka ei halunnut mitään, mutta antoi silti kaikille siitä vähästä mitä sillä oli. Sellainen, joka teki pihatöitä 90-vuotiaana ja joka oli leski kokonaiset 23-vuotta.
Mummille piti vilkuttaa joka kerta ikkunasta siihen asti että meinasi kompastua omiin jalkoihin, kun peruutteli pihatieltä autotielle. Sellainen mummi järjesti joka joulu jouluruoan ja pakotti jonkun lukemaan evankeliumin. Mummi tiesi kaikesta kaiken, enkä edes kerennyt kysyä kaikkea mitä olisin halunnut tietää, sillä nyt se mummi on kuollut. Viimeiset viikot olivat sairaalassa, joten hengitysvaikeudet ovat nyt ohi, ja mummi pääsee miehensä ja ensimmäisen lapsen lapsensa luokse. Silti se luopuminen on vaikeaa. Luopuminen siitä vilkuttavasta mummista, siitä kuka aina komensi käymään useammin, siitä kenestä joka ikinen piti, eikä kukaan puhunut pahaa. Siitä joka piti koko komppanian kasassa, kun nyt veljesten vuosia kestänyt riitely saa päätöksen ja kaikki hajaantuvat eri teille.
Mummi mulla on sua ikävä. Toivottavasti sulla on nyt kaikki hyvin.
Et ole ikiunessa, et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikossa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti